I just kind of can't let you go || Larry Stylinson

Luku 43

Hyvää maanantaita kaikki! Koeviikko on ohi, uusi jakso alkanut, skoba vaihettu bussiin ja ulkona on joka päivä vaa kylmempi. Tosiaan oon lähteny tänää kotoo ennen 8 ja palasin vasta siinä 5 jälkeen, kiitos myöhässä olevien bussien :))) Mulla ei muutenkaan ollu mikään maailman paras päivä, mutta toivon, että teillä kaikilla on ollu hyvä maanantai <3 Ja jos ei niin toivon, että tää luku piristää teidän iltaa. Kuitenkin, toivottavasti tykkäätte luvusta ja me nähdään viikon päästä seuraavan parissa! :)<3

Seuraavana aamuna oloni on mitä kamalin. Päätäni jyskyttää niin paljon, että olen varma sen räjähtävän minä hetkenä hyvänsä. En uskalla liikahtakaan, sillä pelkään kivun lisääntymän. Oloni on todella kuvottava ja joudun miettimäänkin, että uskallanko nousta ja raahautua vessaan siltä varalta, että oksennan. Vai otanko riskin, että oksennan tähän.

Juuri kun olen tullut päätökseen, etten todellakaan aio liikkua ja olen aivan varma, että kuolen tähän. Huoneen ovi avataan ja Harry alkaa puhua kovaan ääneen, ihan liian kovaan ääneen.

"No mikäs on olosi?" Mies suorastaan huutaa istuessaan vierelleni.

Mumisen kärsimyksestä, mitä kova ääni tuo tullessaan. Viimeisillä voimillani nostan tyynyn viereltäni pääni päälle.

"Ai sattuuko sinua?" Harry kysyy hieman jopa hälveksyvään sävyyn.

Nyökkään hitaasti. Kuolen tähän kipuun, olen ihan varma siitä.

"Noh." Harry sanoo ja paiskaisee kätensä reittäni vasten.

Kuolinko minä viime iltana? Onko tämä henkilökohtainen helvettini?

"Olisit miettinyt sitä eilen ennen kuin aloit lähennellä ja antaa sylitanssia työkaverilleni!" Harry suorastaan huutaa.

Mitä?

Tuntemani kipu katoaa tyystin. Lasken tyynyn hitaasti kasvoiltani ja katson poikaystävääni mitä suurimmalla hämmennyksellä.

"Mitä? Mi-mistä oikein puhut Harry?"

Kiinnitän vasta nyt huomion ensimmäisen kerran mieheen tänä aamuna. Haluisin sittenkin ehkä kadota takaisin tyynyni alle piiloon. En ole ikinä nähnyt häntä noin vihaisena ja loukkaantuneena, en edes Ranskassa tapahtuneen vahingon aikana.

Harryn loukkaantunut katse muuttuu hetkessä, hänen älytessä jotain. "Sinä et edes muista?"

Lasken pääni alas ja nielaisen. Kannattaako minun myöntää, etten muista vai valehdella jonkun esimerkiksi pakottaneen minut. Jos sanon sen olleen väärinkäsitys?

Lopulta päädyn kuitenkin päätökseen, että valehtelulla ei ikinä pääse pitkälle, joten pudistan päätäni vastaukseksi.

Yllätyksekseni Harry ei kuitenkaan sano mitään. Huone on täysin äänetön. En kuule pihaustakaan ympäriltämme. Lopulta uskaltaudun kääntämään katseeni hitaasti Harryyn ja kohdatessani miehen katseen toivon, että olisin todella kuollut krapulaani.

Harryn silmät punoittavat ja kostuvat vähitellen. Hän katsoo minua silmiin hämmentyneenä ja pettyneenä. "Miksi Louis? Miksi teit niin?"

"E-enkö minä ole sinulle tarpeeksi?"

En tiedä mitä sanoa, sillä minulla ei ensinnäkään ole mitään hajua miksi edes tein niin.

"E-en tiedä." Saan lopulta sanottua.

Kipu ja hämmennys Harryn kasvoilla vain kasvaa. "Ai etten ole tarpeeksi sinulle?" Hän kysyy kulmakarvat melkein koskettaen toisiaan, rypyn ilmestyen niiden väliin.