Aika Ennen Huomista || Blind Channel

1. Me ollaan käyty tää jo läpi

Ensimmäinen koulupäivä, ensimmäinen kokonainen viikko uudessa kaupungissa. Olin vasta äskettäin muuttanut Ouluun opintojen perässä. En tuntenut täältä ketään, joten nyt täytyisi tehdä hyvä ensivaikutelma. Nousin reippaasti sängystä ylös ja sammutin herätyksen. Tein aamutoimia, samalla kun äitini hössötti korvaani puhelimessa. Hän oli joskus hieman turhankin huolehtivainen.

Olin aina ollut läheisempi äidin, kuin isän kanssa. Isäni oli nimittäin hieman raskas tapaus, hän käytännössä pakotti minut mukaan koko musiikkilukio-hommaan. En ollut koskaan ollut erikoisen kiinnostunut musiikista. Sen sijaan olin haaveillut jo pitkään johonkin huippuyliopistoon pääsystä. Halusin nähdä maailmaa ja elää täysillä. Mutta mitä muutakaan olisin voinut tehdä? Isänpuoleinen sukuni oli täynnä Madetojalta valmistuneita muusikoita, eikä hän tosiaan olisi hyväksynyt ainoan tyttärensä rikkovan perinnettä. Siispä olin antanut periksi ja suostunut.

Välillä tuntui, kuin olisin hukassa, jumissa. Tuntui, kuin kohtaloni olisi jo päätetty valmiiksi. Joskus se huoletti minua. Halusin elää omaa elämääni, en jonkun toisen. Olin ollut jo ala-asteella musiikkiluokalla, eikä siihenkään oltu kysytty mielipidettäni. Tiesin, ettei musiikkialalla uran luominen ollut minun tieni. Silti en tehnyt mitään asialle. Ehkä ajatukseni oli se, että täältä valmistuessani olisin jo täysi-ikäinen, ja saisin tehdä mitä haluan. Kaiken lisäksi en edes ollut erityisen lahjakas. Soitin kyllä kitaraa ja pidin laulamisesta, mutta halusin pitää ne pelkkänä harrastuksena. En ollut varma, onnituisinko siinä isäni vuoksi.

Perhoset lentelivät vatsassani jännityksestä, kävellessäni kohti uutta koulua. Lisää paineita toi se, että olin oikeasti yksin. Perheeni asui Turussa, Oulussa minulla ei ollut ketään. Jännitin jo valmiiksi lukion aloittamista, etenkin sen jälkeen, mitä siskolleni oli tapahtunut. Tai ei hän periaatteessa ollut varsinainen siskoni, sillä isäni ei ollut hänen isänsä. Joka tapauksessa olimme läheiset, todella läheiset. Hän vihasi isääni, oikeastaan jopa ymmärsin häntä. Isä oli aina kohdellut meitä eriarvoisina. Se tuntui väärältä, mutta en tehnyt asialle mitään. Välillä kaduin, etten ollut edes yrittänyt. Se oli kuitenkin jo historiaa, eikä mennyttä voi muuttaa.

Saavuin monikerroksisen rakennuksen pihaan. Tunsin käsieni hikoavan jännityksestä. Ihmisiä, ilmeisesti ensimmäisen vuoden opiskelijoita, oli kokoontunut katokseen. Olin kyllä saanut wilmassa viestin päivän ohjelmasta, mutta olin silti hermorauniona. Sellaisia ensimmäiset päivät yleensä olivat. Olinhan minä yläkouluun siirtyessänikin varmasti jännittänyt, ja siitä huolimatta olin selvinnyt. Tiesin, että selviäisin nytkin. Selvisin aina, joten olihan minun nytkin pakko. Kävelin katokseen ja etsin itselleni paikkaa, jossa saisin olla rauhassa. En ikinä ollut kovin sosiaalinen, viihdyin enemmän omissa oloissani. Eikä se oikeasti edes haitannut. Pidin opiskelusta, niin oudolta kuin se saattaakin kuulostaa. Hoidin koulujuttuni aina tunnollisesti - ehkä vähän liiankin.

Huomioni kiinnittyi kuuteen poikaan, jotka kävelivät ihmisrysän ohi ovelle. He painelivat ovikoodin ja jatkoivat matkaansa sisälle, tottunein askelein. Päättelin, etteivät he voineet olla ykkösiä. Pian muutama tutor-paitaa kantava oppilas seisoi portailla keskenään jutellen.

"Okei, saataisko vähän hiljaisuutta?" Yksi heistä alkoi huhuilemaan ihmisten hälinän yli. Kaikki vaikenivat nopeasti.

"Kiitos. Ihana nähä täällä näin paljon innokkaita ykkösiä. Mun nimi on Iiris ja mä oon yks C-luokan tutoreista." C-luokka, sen tunnistin. Olin luokalla 21C. Muutkin heistä esittäytyivät nopeasti. Sen jälkeen epämääräistä ihmislaumaa alettiin jakaa ryhmiin luokkien mukaan. Ensin haettiin A-luokka, sitten B-luokka. Nyt oli C-luokan vuoro. Iiris siirtyi sivumpaan ja luetteli nimiä. Oppilaat alkoivat kerääntyä hänen luokseen.

"Eliana Nurmi." Kuului nimeni. Tallustin tieni ryhmäni luo. Sinne päästessäni sain muutaman kyseenalaisen ja halveksuvan katseen muilta tytöiltä. Loistava aloitus. Toisaalta, enhän minä tänne tullut hakemaan ystäviä. Meitä oli siihen mennessä paikalla kuusi, lisää tuli koko ajan. Poikia ei ollut kuin muutama. Neljä tyttöä olivat heti lyöttäytyneet yhteen, muut lähinnä katselivat ympärilleen kiusaantuneina. Totta puhuen en välittänyt, vaikka en saisi ystäviä. Osittain en edes halunnut saada sellaisia.

Ryhmät oli jaettu ja olimme lähteneet kiertämään koulua. Kuljin yksin joukon hännillä. Kaikesta huolimatta olin iloinen. Ehkä en ollut innoissani musiikkilukiosta, eikä isäni ollut kaikkein lempein. Mutta pieniä yksityiskohtia lukuunottamatta olin onnellinen, ja minulla oli hyvä elämä. Siitä halusin pitää kiinni, joten ei auttanut olla katkera ja vihainen. Päätin edes yrittää olla avoin ja antaa paikalle mahdollisuuden.

Rakennus oli suuri, paljon tilavampi kuin yläasteenaikainen kouluni. Kierroksen lopuksi meille jaettiin omat kaapit. Minun oli tietysti ylimmässä kerroksessa, kuinkas muutenkaan. Päivä oli kulunut nopeasti. Olimme käyneet ulkona leikkimässä tutustumisleikkejä. Leikkiminenkö muka lapsille? Hah. Olin saanut selville epämiellyttäviä katseita heittelevän nelikon nimet. Sofia, Anni, Sara ja Amanda. Heillä tosiaan tuntui olevan jotain minua vastaan, mutta en välittänyt pätkääkään. Uusi alkuni ei todellakaan menisi pilalle muutaman ilkeän tytön vuoksi, siitä olin varma. Päivän päätyttyä lähdin heti kävelemään kohti vuokra-asuntoani. Se oli pieni, eikä kovin hienokaan, mutta kyllä se minulle riitti. Turkulaisena olin kyllä tottunut käyttämään bussia, mutta talo oli niin lähellä koulua, ettei tarvinnut.

Matkalla näin jälleen ne samat kuusi poikaa, jotka olin nähny aamulla koulun pihalla. He eivät edes katsoneet suuntaani, mutta miksi olisivat? Eivät he varmaan olleet edes nähneet minua. Siksi olikin kiusallista, että jäin tuijottamaan heitä vielä kerrostalon ala-ovelle päästyäni. Sisälle selvittyäni menin heti suihkuun, sen jälkeen heittäydyin pienelle sohvalle makaamaan. Puhelimeni soi, se oli äiti.

E: Moi.

Ä: Moi kulta. Miten eka päivä meni?

E: Ihan hyvin.

Ä: No kerro nyt edes jotain. Millasta se oli? Tutustuitko keneenkään?

E: Ihan okei. Hienot tilat siellä ainakin on, jos ei mitään muuta. Mut kyllä mä edelleen mietin, onkohan tää ihan oikea paikka mulle.

Ä: Eliana Ellen Nurmi, me ollaan käyty tää jo läpi. Sä tiedät miten tärkeää tää on sun isälle. Etkö vois ees yrittää olla avoin?

E: Yritän tietysti. Mut mul on hei nälkä ni meen tekee ruokaa. Moikka, oot rakas.

Ä: Samoin, heippa.

Olin melko väsynyt, joten en jaksanut tehdä mitään kovin erikoista. Nuudeleilla mennään. Asunnosta löytyi onneksi vedenkeitin, joten se kävi helposti ja nopeasti. Mutta siihen huoneiston hienoudet sitten aika lailla loppuivatkin. Tiskikonetta ei ollut, eikä ikkunoista näkyvä maisemakaan ollut erityisen hieno. Luojan kiitos kylppärissä oli sentään pesukone.

Olin syönyt ja nyt makasin sohvalla katsomassa Netflixiä. Ei minulla oikein parempaakaan tekemistä ollut, sillä luonnollisesti emme olleet saaneet läksyä, eihän meillä ollut edes tunteja. Huomenna vuorossa olisi kuitenkin ensimmäinen normaali päivä, vaikka se tietysti menee varmasti lähinnä uuden paikan tavoille opettelemisessa.

A/n:
Moi, kiva että eksyit mun tarinan pariin <3

Jos siellä nyt on lukion ykkösiä, niin älkää pliis kivittäkö mua. Tässä tarinassa voidaan täysin unohtaa tää uus opetussuunnitelma ja pakollinen toinen aste, koska vanhassa vara parempi, tai jotain xd

Sori jos tää eka luku on nyt vähän tylsä, mutta halusin tähän alkuun vähän esitellä Elianaa. Voin tosin paljastaa, että kyseinen henkilö tulee muuttumaan jonkin verran kirjan aikana. Eli jos ei oo just sun makuun, niin kyllä se siitä. Ja jos ootte lukeneet mun toisen kirjan, niin varmaan huomasitte ettei tapahtumat alkaneet yhtä räjähdysmäisesti kuin siinä. Juonen kannalta oli merkittävää, ettei asiat etene ihan liian nopeasti. Teille draaman haluisille, ei hätää. Draamaa on nimittäin luvassa, paljon.

No mut hei ei mulla muuta, pitäkää kiva päivä <3