Aika Ennen Huomista || Blind Channel

46. Tänne se teippirulla

Heräsin eiliset vaatteet päälläni, pedatulta sängyltä. Olin ilmeisesti uuvuttanut itseni nukahtamiseen asti, käydessäni ajatuksiani läpi. Mitään selkoa niistä ei edelleenkään saanut. Olin aivan yhtä avuton, kuin aiemminkin. Nousin sängyltä ja hain vaatekaapista puhtaat vaatteet, suuntasin kylppäriin käydäkseni suihkussa. Kun olin saanut vaatteet pois, jäljellä oli jalkaani peittänyt, hieman verinen sideharson pätkä. Otin sen pois ja käänsin suihkun päälle. Lämmin vesi sai melko tuoreet haavat kirvelemään kivuliaasti. Mutta itkeminen ei auttanut. Olin itse aiheuttanut ne, joten myös seurauksista oli kärsittävä itse.

Astelin ulos kylpyhuoneesta, pyyhe käärittynä hiusteni ympärille. Että vihasinkin sunnuntaita. Jo yksin tieto siitä, että huomenna joutuisin taas kouluun, sai mielialani maahan. Puhumattakaan viimeaikaisista tapahtumista. Sunnuntait olivat viikon kamalin päivä, maanantaita lukuun ottamatta tietenkin. Viskasin pyyhkeen oven päälle kuivumaan, hiukseni olivat yhä märät. Ei yksi kankaan kappale sille mitään mahtanut, vaikka miten olisi yrittänyt. Sikäli minulla ja märällä pyyhkeellä oli jotain yhteistä; vaikka miten yritämme, emme voi maailman menolle mitään. Ontuva vertaus, mutta sellaistahan se elämäkin on, vajanaista. Vaikka miten olisin sitä toivonut ja odottanut, ei unelmieni satuprinssi olisi minua tullut pelastamaan. Ei minusta olisi mitään satuprinsessaa saanut tekemälläkään. Maailma ympärilläni oli kaikkea muuta, kuin oikean elämän Disneyland.

Tiesin, että jotain minun täytyisi opiskeluiden eteen tehdä, halusin sitä tai en. Päivä oli jo valmiiksi hukkaan heitetty, joten kaipa sen saattoi käyttää edes jollain tapaa hyödyksi. Toisaalta, mitä minä siitä edes hyödyin? Tietysti se helpotti edessä olevaa koeviikkoa, mutta oliko silläkään oikeastaan väliä? Oliko millään väliä? Ehkä suoriutuisin kokeista paremmin arvosanoin, mutta entä sitten? Eivä hyvät arvosanat minua auttaisi elämässä eteenpäin. Jumissa mikä jumissa, eikä sille mitään mahtanut. Jonkun mielestä saattaisin olla lapsellinen taikka huomiota hakeva, angstaava teini. Mutta asia vain oli niin, ettei minua olisi voinut vähempää kiinnostaa. Olin saanut elämäni sellaiseen solmuun, etteivät arjen pikku asiat, kuten läksyt, enää hetkauttaneet minua.

Paiskasin maantieteen kirjan vauhdilla seinään, hautasin kasvoni käsiini. Mitä tämäkin raivoaminen muka auttaisi? Aivan, ei yhtään mitään. Ei yhtäkkinen vihanpuuskani johtunut maantieteestä, ainakaan yksinään. Sisälläni kukkinut raivo vain sattui purkautumaan, pieni viaton kirja sattui olemaan sopiva kohde. Tai sitten ei, mitä väliä? Huokaisin syvään ja nousin pöydän äärestä, hakeakseni toisella puolella huonetta lepäävän kirjan. Sen nostaessa huomasin parin sivun revenneen. Loistavaa. Teippiä kehiin, sillä kaikki korjaantuisi. Oi, kun olisin voinut vain teipata omankin elämäni kasaan. Mistä sellaista teippiä oikein löytyisi? Olin valmis tarjoamaan suuren palkkion hänelle, joka sellaisen keksisi. Otin hieman ruhjotun kirjan mukaani ja palasin pöydän ääreen. Nyt joutuisin myymään tämänkin kirjan entistä halvemmalla. Toisaalta, tuntuisiko se tässä rappiossa enää missään?

"Voi vittu nyt!" Tiuskaisin tonkiessani kaappeja. Eihän minulta mitään teippiä löytynyt. En voinut jatkaa opiskelua, sillä revenneet sivut häiritsivät keskittymistäni aivan liikaa. Nyt täytyisi siis lähteä vielä kauppaankin.

Heti ulos päästyäni halusin kääntyä tuulen mukana takaisin. Onneksi melko lähellä oli sentään jokin pieni K-market. Piti vain luottaa, että muutkin kaltaiseni tohelot ostaisivat läpinäkyvää teippiä. Toisaalta, piti toivoa myös, ettei sitä ostettaisi liikaa. Turhauttaisi lähteä takaisin tyhjin käsin. Nyt tiet oli sentään aurattu, jos jotain positiivista piti tilanteesta etsiä. Märät sukat ne vasta olisivatkin kaiken kruunanneet. Ikuisuudelta tuntuneen vaeltamisen jälkeen pääsin läheiseen pikku putiikkiin, turvaan ulkona riehuneelta säältä. Ehkä minäkin liioittelen joskus. Ei sää ollut mitenkään erityisen raju, en vain pitänyt siitä.

Suunnistin pienelle hyllylle, josta löytyi epämääräinen valikoima turhia toimistotarvikkeita. Onnekseni sieltä löytyi myös etsimäni teippipakkaus. Nappasin sellaisen mukaani ja lähdin harppomaan kohti kassaa. Matkalla törmäsin kuitenkin hyvinkin tuttuun kaksikkoon. Pitkään blondiin, sekä hattarapäähän. Heillä oli käsissään muutama tölkki redbullia, yllätys.

"Oho katos vaan! Säkin oot hereillä." Joel naurahti. Mikä siinä niin ihmeellistä oli? Olihan kello sentään yli kahdentoista. Toisaalta kyllä toivoin, etten olisi edes herännyt.

"Jep." Totesin lyhyesti.

"Teippiä?" Joonas kyseenalaisti huvittuneena. Kieltämättä oma typeryyteni nauratti minua itseänikin. Olinhan sentään suutuspäissäni heittänyt kirjan seinään, ja sitten häiriintynyt revenneistä sivuista niin, että kauppaan oli päästävä heti.

"Jep. Pitää elvyttää mantsan kirja." Naurahdin kiusallisesti, saaden heidätkin nauramaan pienesti.

"Mut hei, mitä te täällä?" Päätin kysyä.

"Ollaan menos Ollille. Piti tulla kaupan kautta hakee vähän piristystä." Kitaristi totesi ja kohotti kädessään ollutta tölkkiä.

"Aateltiin et oltas poikettu moikkaamaan sua, mut aateltiin et nukut kuitenkin. Ei viitsitty häiritä." Pojista toinen täydensi.

"Hei c'mon! En mä nyt mikään unikeko oo." Naurahdin ja leikin vihaista.

"Ihan miten vaan." Joonas vastasi kiusoitellen, kohauttaen olkiaan. Suuntasimme kaikki kassan suuntaan. Minä olin heidän edellään, olivathan minun ostokseni pienemmät. Harmikseni tajusin, että lompakko oli unohtunut kotiin. Ei teippiä minulle siis. Huokaisin pienesti ja käännyin takaisin, viedäkseni maksamattoman teippirullan takaisin. Joonas kuitenkin tarrasi käsivarteeni.

"Älä ny karkaa mihinkään. Pitäähän se sun kirjas pelastaa." Hän naurahti.

"Ei sun tarvii, mä voin käydä hakemassa mun lompakon ja tulla sit takas." Mutisin heti vastalauseeksi.

"Älä nyt oo naurettava. Tänne se teippirulla." Joel sanoi ja otti paketin kädestäni, viskaten sen liukuhihnalle. Että minua hävetti. Ja niinhän siinä sitten kävi, mantsan kirjani oli pelastettu kahden hyväntahtoisen blondin toimesta.

"Hei haluuks sä tulla kans sinne Ollille? En ainakaa usko et sun mussukkaas haittais." Joonas kiusoitteli.

"Hehheh. Ja ei, en mä tänään. Mut hei kiitos päivän pelastamisesta, mä maksan kyl-"

"Unohda koko juttu. Yks teippirulla sinne tänne." Pitkä blondi sanoi, taputtaen minua olalle. Sitten he jatkoivat matkaansa kohti basistin taloa, minä käännyin kotia kohti.

Sisätiloihin päästyäni viskasin ulkovaatteet naulakkoon ja kengät sivuun. Oli siinäkin päivän aloitus. Palasin keittiöön pöydän ääreen. Avasin kauan himoitun pakkauksen ja pelastin sivulliseksi uhriksi joutuneen kirjan. Ei se aivan uudelta näyttänyt, mutta tärkeintä oli, että se pysyisi kasassa. Vaikka olin saanut yhden ongelman pois alta, muut eivät olleet kadonneet mihinkään. Ja juuri huonoimmalla mahdollisella hetkellä, yksi ongelmistani laittoi viestiä, ikään kuin muistuttaakseen olemassaolostaan.

"Sä tuut joululomaksi kotiin, junalippu on jo maksettu."

Joululoma... Senkin olin päässyt unohtamaan aivan täysin.     Kulunut kidutuksen ajanjakso oli tuntunut ikuisuudelta, mutta todellisuudessa se olikin kestänyt vasta elokuun alusta joulukuun puoleenväliin. Miten? Ja miten ihmeessä olisi tarkoitus selvitä vielä keväästäkin?