Aika Ennen Huomista || Blind Channel

3. Jotkut bileiden tyyppiset

Olin jälleen matkalla kouluun. Tänään minulla olisi lähes samanlainen päivä, kuin eilen. Fysiikkaa minulla ei ollut, joten Joonasta en joutunut näkemään. Biologia tosin saattaisi olla ongelma, sillä Aleksi istui edelleen vieressäni. Kuulostaa ilkeältä vältellä heitä, varsinkin kun he olivat oikeastaan ihan mukavia. En vain tuntunut kuuluvan heidän joukkoonsa. Eilinen välikohtaus bändiluokassa oli ollut niin kiusallinen. Siksi päätin, etten edes tulisi kuulumaan siihen. Olinkohan hieman ylidramaattinen? En tiedä, oliko se ollut heistä yhtä hirveää, kuin minusta.

Yhdestä tunnista selvitty, kolme jäljellä. Seuraavana vuorossa biologia. Mietin hetken, mitä olisi kannattanut tehdä. Lintsaaminen ei ollut vaihtoehto, mutta en myöskään halunnut nolata itseäni vinkumalla lupaa vaihtaa paikkaa. Kai se oli vain kestettävä. Opettajan saapuessa bongasin Aleksin lähestyvän, joten pinkaisin luokkaan rakentin lailla. Ei aikaakaan, kun poika istui viereeni.

"Moi." Hän tervehti pirteästi. Minun oli pakko vastata hänelle, muuten vaikuttaisin lapselliselta idiootilta.

"Moi." Moikkasin hiljaa, kääntämättä katsettani kirjasta.

"Kaikki hyvin?" Hän kysyi hämmentyneenä. Hienoa Eliana, näin tehdään asioista entistä kiusallisempia.

"Joo on." Sanoin nostaen katseeni viimein. Että voikin ihmistä hävettää. En tiedä, miksi reagoin pieneen, aikoja sitten loppuneeseen kiusallisuuteen niin vahvasti. Ehkä oli eri asia olla yksin vieraalla alueella, kuin yksin tutussa ja turvallisessa ympäristössä. Päätin kerätä itseni, sillä eihän tästä tulisi yhtään mitään.

Tunti oli loppumaisillaan, olin selvinnyt lähes loppuun asti. Muutaman kerran poika oli sanonut jotain, minä olin opetukseen keskittyneenä mutissut jotain vastaukseksi. Kuten sanoin, pidin biologiasta. Tunnin lopussa Aleksi kuitenkin kysyi jotain, mihin en ollut varautunut.

"Tuutko perjantaina Joonaksen luo viettää iltaa? Halutaan tutustuu suhun paremmin." Hän kysyi aivan kasuaalisti. Ilmeisesti olin ollut vain dramaattinen, ehkä juttu ei ollutkaan niin paha. Silti mieleni teki vastata 'ei kiitos, en tarvitse ystäviä', mutta suustani lipsautin jotain aivan muuta.

"Tietty." Hienosti hoidettu. Poika pyysi vielä numeroani, mikä hermostutti minua entisestään. En ymmärrä, miksi käyttäydyin näin. Vaikka viihdyin yksin, osasin kyllä yleensä toimia vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Vaan se taito taisi nähtävästi jäädä Turkuun. Annoin pojalle numeroni, kellojen soitua poistuin luokasta pikavauhtia.

Päivä olisi pian ohi, enää viisitoista minuuttia vapauteen. En ollut oikein osannut keskittyä opetukseen päivän aikana, mikä oli outoa. Ajatukseni olivat pyörineet kuudessa, ihan hyvännäköisessä pojassa. Minua edelleen hämmensi, miksi vuotta vanhemmat pojat, joita en edes tuntenut, halusivat viettää aikaa kanssani. He olivat kivoja, myönnetään. Tai ainakin siltä osin, mitä heistä tiesin. Tarkemmin ajatellen se ei ollut paljoa. Mutta minun oli vain parempi yksin, sen olin oppinut itsestäni. En koskaan ollut mitenkään suosittu, mutta en myöskään kiusattu. Kuvailisin itseäni enemmä näkymättömäksi. Kukaan ei ikinä huomannut minua, mistä olin oikeastaan ihan iloinen.

Kello soi, vihdoin. Oppilaat viskoivat tavaraa laukkuihinsa, samalla kun opettaja yritti epätoivoisesti kertoa läksyjä. Minä tunnollisena oppilaana tietysti otin taulusta kuvan, jotta ei tarvitsisi kysyä tehtävistä keneltäkään. Sitten ampaisin ulos ovesta. En pitänyt suuren ihmismäärän keskellä olemisesta, siinä mielessä koulu oli inhottava paikka. Kävin kaapillani hakemassa jotain, sitten suuntasin tieni alakertaan. En kuitenkaan päässyt kovin pitkälle, tutun äänen pysäyttäessä minut.

"Hei Eliana oota vähän." Joonas. Käännyin ja näin pojan lähestyvän. Kauankohan hän oli jahdannut minua?

"No hei vaan." Naurahdin hieman. Nyt oloni oli jo hieman rennompi hänen seurassaan, kun tiesin vain ylireagoineeni.

"Eihän sua haittaa, jos mun luo on tulossa muitakin?" Hän kysyi. Tietysti haittasi! Oletin Aleksin kertoneen, että olin suostunut hänen ehdotukseensa.

"Ei tietenkään. Sun kotihan se on." Sanoin olkia kohauttaen. Tiesin, että joskus minun pitäisi vielä ryhdistäytyä. Joten miksei vaikka heti.

"Kiva. Porukat on poissa ja pidetään jotkut bileiden tyyppiset. Mut ei sinne varmaan paljoo porukkaa tuu. Mut tuu ihmeessä etukäteen jos vaan haluut."

"Kuulosta hyvältä, perjantaina siis. Ai niin yks juttu. En tiiä missä asut." Naurahdin äänekkäästi.

"Tyypillistä Aleksilta. Pyytää numeron mut ei kerro osotetta. Mut hei sul tuntu olevan kiire, ni voin kyl pyytää sun numeron Alelta. Laitan osotteen viestillä." Hän selitti.

"Aa ja muuten, kiitti kutsusta. Moikka." Hyvästelin hänet ja lähdin jälleen omille teilleni. Vaikka en sitä aluksi suostunut uskomaan, ehkä heihin tutustuminen voisikin olla ihan hyvä juttu. He varmasti tuntevat paikan paljon paremmin, joten sellaisesta seurasta voisi olla apua, kun vaeltelen ympäri vierasta kaupunkia.

Pääsin viimein kotiin. Katsoessani puhelintani, huomasin viestejä tuntemattomasta numerosta.

Mun osoite on siis ****

Jos tuut vaikka ennen seiskaa, ni ehitään ihan hyvin järkkää kaikki.

Tai siis ei sun tietenkään oo pakko auttaa, mut ihan vaan jos haluut tulla ennen muita.

Ja oon siis Joonas, jos jäit ihmettelemään. Ei hätää, en tullu myymään mitään tai lähettää huijauslinkkejä ;)

Naurahdin hieman pojan höpsöydelle. Olihan tuo ihan suloista. Vastasin hänelle, sitten suljin kännykän ja menin suihkuun. Voiko mikään tuntua paremmalta, kuin lämmin suihku rankan koulupäivän jälkeen? Sieltä päästessäni ryhdyin tekemään läksyjä. Solmin hiukseni löysälle nutturalle niin, että se ei kiristänyt, mutta piti hiukset pois naamaltani. Vietin tehtävien parissa hyvän tovin. Matikassa meni pidempään kuin muissa, mutta siitäkin selvisin ihan hyvin. Kaikessa hulluudessani olin päättänyt valita pitkän matematiikan. Katuisinko sitä? Ehkä.

Koulujutut hoidettuani kello oli jo melko paljon. Päätin, että pian täytyisi mennä nukkumaan. Siispä söin iltapalaa ja tein muut iltatoimet.  Vaihdoin vaatteet ja suuntasin sänkyyn. En meinannut saada unta, mikä oli outoa. Yleensä nukahdin hetkessä, mutta nyt vain pyörin levottomasti ympäriinsä. Lopulta olin kuitenkin niin väsynyt, etten jaksanut enää avata silmiäni. Sen jälkeen ajelehdin jonnekin kauas, pois tästä maailmasta.

"Herää jo!" Pompin siskoni, Ellan sängyllä. Tyttö kiemurteli ja hautasi kasvonsa tyynyyn.

"En mä jaksa. Mee nukkumaan." Hän yritti suostutella, mutta olin taipumaton. Olimme sopineet, että tänä yönä kiipeäisimme läheiselle kalliolle katsomaan tähtiä. Se oli jotain, mitä toisinaan tapasimme tehdä. Isä ei pitänyt siitä. Hän ei pitänyt Ellasta. Isän mielestä hänen seurassaan sain pahoja vaikutteita, mikä oli täysin naurettavaa. Miten isosisko antaisi pikkusiskolle pahoja vaikutteita? Vaikka meillä oli eri isät, puhuimme aina toisistamme siskoina.

"Sä lupasit." Katsoin häntä muka surullisena. Alahuulen roikottaminen toimi joka kerta. Hän huokaisi ja nousi sängystä. Olin silloin 7-vuotias, hän kaksitoista. Ella tarttui yöpöydällä olleeseen taskulamppuun. Meidän täytyi hiippailla alakertaan, mutta emme voineet sytyttää valoja. Siispä käytimme apunamme tuota paristoilla toimivaa mötikkää. Minä nappasin mukaan viltin.

"Tuu jo!" Suhisin hänelle ulos päästyämme. Olin lähteä lentoon innostuksen määrästä.

"Odota nyt vähän." Hän naureskeli marssien perässäni. Lopulta saavuimme eräälle korkealle kalliolle. Taivas oli täynnä tähtiä. Osoitin hänelle, missä oli otava. Siihen tietoni sitten rajoittuivatkin. Jos jäisimme kiinni, isä suuttuisi varmasti. Silti Ella ei ikinä pelännyt.

Ulkona alkoi olla hieman kylmä, joten käperryimme yhdessä vilttiin, jonka olin raahannut mukaan. Tunsin silmäluomieni käyvän raskaiksi.

Heräsin unen päätyttyä kyyneleet silmissä, keskellä yötä. Kaipasin siskoani. Oi kuinka häntä kaipasinkaan.