Aika Ennen Huomista || Blind Channel

15. Mua pelotti

⚠️TW⚠️
Paniikkikohtaus ja Itsetuhoisuus

Loma loppui, joten edessä oli ensimmäinen koulupäivä. Tänään joutuisin kaivamaan luurangot kaapistani, sillä enhän voinut antaa tilanteen vaikuttaa arvosanoihin, enhän? Lähdin paljon tavallista myöhemmin, sillä en aikonut hakeutua poikajoukon seuraan. Ajatus kouluun menemisestä pelotti, mutta otin itseäni niskasta kiinni ja tein sen. Kävelin hetken aikaa, kunnes saavuin tutun rakennuksen ovelle. Näppäilin ovikoodin tottuneesti ja lähdin etsimään luokkaa. Lukujärjestykseni oli vaihtunut, joten mukana oli uusia oppiaineita. Se puolestaan tarkoitti uusia luokkia.

Ensimmäinen tunti sujui ongelmitta. Se oli matematiikkaa, ensimmäinen tuntini pitkässä matematiikassa. Seuraavaksi minulla olisi kemiaa, tunti pidettäisiin toisella puolella koko rakennusta. Onnekseni tiesin, mistä luokasta oli kyse. Koska minulla oli aikaa, suuntasin vessoille. Toisen kerroksen vessat olivat aina täynnä, joten päätin käyttää aulassa olevia. Suuntasin siis tieni portaita alas ja erään nurkan taakse. En kuitenkaan päässyt perille asti ilman ongelmia.

“Eliana! Oota vähän!” Tunnistin takaa tulevan äänen välittömästi Olliksi. En todellakaan aikonut pysähtyä. Kiristin tahtiani ja katosin nurkan taakse. Lähes juoksin vapaaseen, ahtaaseen koppiin. Tunsin hapen katoavan keuhkoistani. Yritin hengittää rauhallisesti, siinä täydellisesti epäonnistuen. Ei. Miksi juuri nyt? En ollut edelleenkään varma, mitä tapahtui. Sen kuitenkin tiesin, että sama oli tapahtunut isän kanssa käydyn riidan jälkeen. Kyyneleet alkoivat sumentaa näkökenttääni. Yhtäkkiä oveen koputettiin.

 “Ooks sä kunnossa?” Kuului Ollin ääni oven läpi. Hän koputti uudestaan. Rehellisesti sanottuna en tiennyt itsekään. Jätin tietysti vastaamatta. Istuin lattialla jonkin aikaa, yrityksenä rauhoittua. Ei auttanut. Sitten muistin jotain. Kaivoin laukustani penaalin, penaalista harpin. Käärin hihani ylös ja viilsin harpin terällä niin lujaa, kuin pystyin. En ehkä sittenkään aivan täysillä. Terän iskeytyessä ihooni olin nimittäin tajunnut, etten voisi kääriä haavoja millään. Siksi päädyin tekemään haavoja, joista ei päässyt vuotamaan verta. Vaikka verta ei tullut, se sattui.

Muutaman viillon jälkeen laitoin harpin pois. Huomasin, miten se oli jälleen auttanut. Kyynelvirta oli vihdoin laantunut hieman. Nousin lattialta ja katsoin itseäni peilistä. En pitänyt näkemästäni. Avasin hanan ja huuhdoin kasvoni äkkiä kylmällä vedellä. Minun pitäisi ryhdistäytyä, muuten mistään ei tulisi mitään. Tarkistin naamani vielä kerran peilistä. Itkun jättämät jäljet saattoi edelleen nähdä, silmäni punoittivat. Huokaisin ääneen ja avasin oven. Ulos astuessani ensimmäinen näkemäni asia oli seinään nojaava Olli. Miksei hänkin voinut vain antaa minun olla? Yritin olla ketterä ja livahtaa tilanteesta, mutta se jäi yritykseksi. Olli tarttui ranteeseeni ja käänsi minut itseensä päin. Onnekseni kyseessä oli viiltovapaa ranne. Pojan ote oli tiukka, mutta ei riittänyt satuttamaan.

“Mikä ihme sulle tuli? Me oltiin oikeesti huolissamme.” Hän kysyi huolestuneen näköisenä. Käänsin katseeni maahan vältelläkseni tämän kauniita silmiä.

“Eliana? Miks ihmeessä sä suljet meidät pois?” Hän kysyi uudestaan, lähes surullinen sävy äänessään. Tunsin jälleen saman piston sydämessäni. Halusin halata häntä, mutta en voinut.

“Mul alkaa tunti.” Sanoin haikeasti katse lattiassa. Todella halusin kertoa heille kaikesta, silti en siihenkään pystynyt. Hän irrotti ranteestani ja jäi käytävään seisomaan, minun lähtiessäni pois.

Tunnilla en pystynyt keskittymään juuri mihinkään. Ajatukseni pyörivät viime välitunnin tapahtumissa. Olin aivan kamala ihminen. Eivät he olleet tehneet mitään pahaa, silti kohtelin heitä noin. Se suretti. Valitettavasti päähäni oli iskostunut ajatus siitä, että näin vain olisi parempi. Toisaalta en ollut varma, uskoinko ajatukseen edes itse. Tunnin jälkeen rynnin suoraan luokasta ulos. Luokan ulkopuolella odottivat kuusi tuttua hahmoa. Olin kääntymässä toiseen suuntaan, mutta Nikon ääni pysäytti minut niille sijoilleni.

“Mikä sulla on? Eliana oo kiltti ja puhu meille.” Äänestä saattoi havaita haikean sävyn. Olinko oikeasti saanut heidät uskomaan, että he olivat tehneet jotain väärää? Halusin samaan aikaan lähteä, samaan aikaan kääntyä ympäri ja juosta poikajoukon luokse. Lopulta en liikkunut suuntaan enkä toiseen. He kuitenkin tulivat luokseni. Niko halasi minua tiukasti. En voinut estää kyyneliä valumasta. Kiedoin käteni pojan ympärille. Saatoin jopa aistia heissä helpotuksen tunteen. Hetken kuluttua vetäydyimme halista.

“Eli et oo vihanen meille?” Joel kysyi ikään kuin varmistaen. Pudistin päätäni.

“No hyvä. Mentäiskö vaikka bändiluokkaan? Siel saatais olla ja puhuu rauhassa.” Joonas ehdotti, vastaukseksi hän sai nyökkäyksen. Ihan sama, vaikka se olisi ollut väärin. Totuus oli, etten halunnut elää ilman heitä. Joten miksi sitten olisin tehnyt niin? Yhtäkkiä en enää välittänytkään siitä, mitä mieltä isäni asiasta oli. Tietysti olin hänelle yhä vihainen siitä, miten hän ystävistäni puhui. Enkä tietenkään voisi ikinä unohtaa hänen viimeisiä sanojaan ennen lähtöään.

Joskus toivoisin, etten ois sun isä.

Pääsimme bändiluokkaan ja istuin sohvalle, Olli toisella puolellani ja Niko toisella. Loput joko istuivat sohvan edessä lattialla, tai seisoivat levottoman näköisinä. Kukaan ei heti sanonut mitään. Mietin, mitä minun kannattaisi sanoa. Se oli selvää, että aioin kertoa totuuden. Se oli sitten eri asia, mitä kaikkea koko totuudesta kertoisin. En nimittäin erityisemmin halunnut leuhkia sillä, miten pettynyt isäni minuun oli. En myöskään aikonut antaa heidän elää luulossa siitä, että tilanne olisi johtunut heistä.

“Haluuks sä kertoo mitä on tapahtunu, ja miks oot yrittäny työntää meidät sun elämästä?” Niko kysyi varovasti. Nyökkäsin.

“Ihan ensinnäkin oon pahoillani. En ois saanu purkaa tätä teihin.” Pahoittelin heti alkuun.

“Mut en mä sitä ois halunnu, vaan mun isä. Sen mielestä ootte huonoa seuraa ja tuotte ‘pahoja vaikutteita’. Se sit sen riidan päätteeks otti mun puhelimen, poisti teidän numerot ja esti teidät. Anteeks.”

“Älä turhaan pyydä anteeks. Me ymmärretään kyllä, ettei sulla ollu vaihtoehtoja. Mut miks sä et ees yrittäny ottaa meihin yhteyttä sen jälkeen?” Joonas kummasteli.

“Mua pelotti.” Sanoin suoraan.

“Mikä?” Tommi ihmetteli.

“Mun isä. Ei se oo ikinä ennen ollu noin vihanen. Mua oikeesti pelotti jäädä sinne yksin sen kanssa. Se myös haukku mua ja mun siskoa portoiks. Ja lopuks se sano… Se sano et se…” Yritin saada sanoja suustani, mutta se oli vaikeaa.

“Se sano et toivois ettei ois mun isä.”