Aika Ennen Huomista || Blind Channel

48. Oot jo jonkun toisen

Olin luovuttanut läksyjen ja koulujuttujen suhteen täysin. Ne kun olivat tasan pienin ongelma päiväjärjestyksessäni. Se sama ahdistus alkoi puristaa rintaani kovin voimin. Se ei antanut tilaa liikkua, ei tilaa hengittää. Tällä kertaa päätin, etten sortuisi. En, vaikka miten haluaisin. Päädyin soittamaan Ollille. Poika vastasi nopeasti, vielä nopeammin hän lähti tarpomaan kohti kotiani. Pidimme puhelun päällä koko matkan ajan, hän kai halusi varmistaa, ettei mitään pahaa pääsisi tapahtumaan. Kieltämättä hänen äänensä kuuleminen rauhoitti kummasti. Vajaan viidentoista minuutin kuluttua hän ilmoitti olevansa rappukäytävän ovella, tulossa ylös. Silloin lopetimme puhelun ja menin ovelle odottamaan.

Oven auetessa sisään astui ihana, Suomen sään riepottelema basisti. Heti ensimmäisenä hän kietoi kätensä hellästi ympärilleni, sulkien minut lämpimään halaukseen. Lämmin kyynelneste poltti silmiäni, en oikein edes tiedä miksi. Se saattoi olla helpotuksesta, kun Olli oli viimein luonani. Se saattoi olla tulevaisuuden pelkoa, tai se saattoi olla ahdistuksen aiheuttamasta pahasta olosta johtuvaa. Ehkä kaikkien kolmen, ja vielä jonkin muun yhdistelmää. Tärkeintä kuitenkin oli, että hän oli nyt siinä. Irtauduimme halista, minä suljin oven, pojan riisuessa takkia. Päästyään eroon ulkovaatteistaan, poika seurasi minua jo tutuksi käyneelle olohuoneen sohvalle.

Istuimme sohvalla hiljaisuudessa, kumpikaan ei puhunut. Sanoille ei ollut tarvetta. Pojan kädet hellästi ympärilläni kertoivat kaiken tarvittavan. Tämän pää lepäsi omani päällä, hänen hengitellessään syvään ja rauhallisesti. Se sai omankin oloni huomattavasti rauhallisemmaksi. Poika tiesi, mistä naruista vedellä. Hänen lähellään tunsin sitä samaa lämpöä, joka ikinen kerta. Ei vain fyysistä lämpöä, vaan lämmön ja turvallisuuden tunnetta. Pojan kosketus sai miljoonat perhoset levottomiksi vatsassani. Ne olivat niitä pieniä hetkiä, jotka auttoivat minua taistelemaan eteenpäin.

"Mikä olo?" Hän kysyi pitkään jatkuneen hiljaisuuden päätteeksi.

"Vähän parempi. Mut edellee aika hirvee." Totesin huokaisten.

"Oon ilonen et soitit, etkä jääny yksin ajatustes kanssa. Se kun tuppaa olemaan aika huono homma." Hän totesi pieni, lohduttava hymy huulillaa, silittäessään hiuksiani.

"Niin kai se vähän on. Mä en ymmärrä mikä muhun on menny. En voi enää edes luottaa omaan harkintakykyyn." Surkuttelin vetäytyessäni pojan lämmöstä, nostaakseni lahkeeni ylös. Kankaan noustessa jalkaani pitkin ylöspäin, kuten arvata saattaa, paljastuivat uusimmat haavat.

"Voi sun kanssas. Missä välissä sä noi teit?" Hän kysyi myötätuntoisella äänellä.

"Lauantaina. Mä en kestäny sitä syyllisyyttä ja ahdistusta. Aattelin et se ois voinu auttaa, jos oisin viiltäny eri paikkaan. Vaan eipä auttanu ei." Totesin hieman häpeissäni.

"Oisit soittanu jo sillon hölmö. Voit soittaa ihan koska vaan. Oikeesti." Poika vakuutti. Vastasin pelkällä hymyllä. Hän oli kyllä ihanin nuori, jonka olin ikinä tavannut.

"Mut ei jälkiviisaus auta mitään. Tärkeintä on, et soitit täl kertaa ja oot kunnossa." Hän lisäsi.

"Aikamoisen sotkun oon saanu aikaan." Totesin surkuhupaisasti naurahtaen.

"Älä viitti. Joo, ehkä säkään et oo tehny kaikkein fiksuimpia mahdollisia päätöksiä. Mut suurin osa tästä on sellasta, mihin et ois ite voinu vaikuttaa. Et sä voi sun isälles mitään, etkä sä voi mitään sille, mitä Ellalle kävi. Sä et voinu vaikuttaa Ilariin mitenkään, etkä tehny mitään, minkä takia oisit joutunu niiden neljän silmätikuks. Ja mä tiedän, ettet sä voi sun ajatuksille mitään. Ja se on varmasti ihan perseestä. Mut sä selviät." Olli luennoi.

"Mites niiden neljän kanssa muuten menee? Vieläks ne tuottaa päänvaivaa? Ja entä Ilari?" Hän esitti jatkokysymyksiä. Tämä alkoi jo hieman tuntua terapiatuokiolta. Mutta hyväähän poika vain tarkoitti.

"No Ilari on jättäny mut rauhaan. Ei se uskalla edes kymmentä metriä lähemmäs Joelin jälkeen." Kerroin hieman naurahtaen.

"Ne neljä taas on vähän ristiriitainen juttu. Ei niitä muita tunnu hirveesti enää kiinnostavan, mut Amandalla on joku ihmeen pakkomielle muhun. Mä en tiedä mikä sitä vaivaa. Se syyttää mua erostaan Ilarin kanssa. Ehkä se vaan vihaa mua. Ihan kun mä muka Ilarin kiinnostukseen vaikuttaisin mitenkään." Selitin jopa vähän turhautuneena. Toisaalta, sekin oli jotain. Olihan se parempi tuntea sellaista, kuin ei yhtään mitään.

"Eipä taida sillä tytöllä ihan hirveen hyvin mennä." Hän kommentoi.

"No ei. Ja siks mä oon alkanu ehkä jollain tapaa ymmärtääkin sitä. Tai siis, eihän se tietenkään oo normaalia ketään kiusata, ja kyllä mä sitä edelleen vihaan. Mut pakkohan silläkin on joku syy olla, tai jotain."

"Sä oot kyl harvinaisen kylmähermonen kaveri. Jos ei siis lasketa sitä, et olit kuulemma joutunu teippi ostoksille, koska olit suutuksissas antanu kirjalle kyytiä." Poika sanoi purskahtaen nauruun. Vai että sellaista peliä. Tottakai he olivat kertoneet siitä muillekin.

"Hehheh, hauska juttu. Mut hermoja se kyl vaatii, kun ei se yks ymmärrä lopettaa ollenkaan. Mut nyt ne jutut menee taas suurimmaks osaks toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ei se enää isän jälkeen tunnukaan yhtään niin uhkaavalta." Kerroin pienesti naurahtaen lopussa.

"Voi jestas sitä muijaa. Mut toisaalta ymmärrän sitä Ilaria." Hän sanoi hassulla äänensävyllä. Käänsin välittömästi hämmentyneen katseeni poikaan.

"Mitä sä tarkotat?"

"Sä saat mun pään ihan sekasin, joten mikset vaikka senkin. Kyllä mä ainakin olisin sen Amandan vaihtanu suhun ihan koska vaan. Mut se poikaparka ei tiedäkään, et oot jo jonkun toisen." Hän sanoi leikkisästi, ylpeä virne kasvoillaan.

"Ai jaa. Ja kenenköhän mä sit oon?" Päätin kiusata poikaa. Hänen ilmeensä matki loukkaantunutta, saaden minut nauramaan.

"No miten ois..." Hän aloitti, siirtyen lähemmäs minua. Seurasin tapahtumia mielenkiinnolla, mutta kohta keskittymiseni herpaantui, pojan iskiessä huulensa kaulaani. Hän työnsi minut selälleni sohvaa vasten.

"...jos näytettäis kaikille, kenelle sä kuulut?" Hän kuiskasi ihoani vasten, saaden kylmät väreet kiertämään kehoani. Perhoset vatsassani villiintyivät jälleen.

"Vai että sellasia suunnitelmia herralla." Naurahdin muutaman tyytyväisen huokauksen yhteydessä. Niiden kuuleminen sai virneen nousemaan basistin huulille, saatoin tuntea sen kaulassani. Pian hän siirtyi pikkuhiljaa ylemmäs, saavuttaen huuleni. Suudelma oli täynnä intohimoa ja puhdasta halua. Olimmehan me ennenkin suudelleet, mutta tällä kertaa kaikki tuntui erilaiselta.

A/n:
Ja tässä kohtaa, lapsoset hyvät, voitte käyttää omaa mielikuvitustanne...
Kuten sanottu, en yksinkertaisesti pysty kirjoittamaan mitään smuttia, joten siinä kaikki tältä erää👀