Aika Ennen Huomista || Blind Channel

20. Onpa reiluu

⚠️TW⚠️
Syömisongelmat, kiusaaminen

Heräsin ennen herätystä, Ollin tiukasta ja lämpimästä syleilystä. En oikeastaan tiedä, mihin aikaan olin nukahtanut. Muistikuvani loppuvat nopeasti pojan viereen siirtymisen jälkeen. En tiennyt yhtään, mitä kello oli. Ulkoa näkyi jo valoa, joten ainakin aamu oli jo koittanut. Puhelimeni oli jäänyt patjalle, joten siitäkään ei ollut apua ajan määrittämisessä. Yritin ryömiä pois peiton alta, mutta kädet ympärilläni vetivät minua takaisin.

"Olli hei, pitäskö nousta?" Kysyin häneltä hiljaisella äänellä pienen naurahduksen jälkeen.

"Ei." Hän mumisi avaamatta silmiään.

"Mitä kello on?" Kysyin jatkokysymyksenä.

"Liian vähän. Nukkumaan." Poika mumisi ja veti minut kiinni itseensä. Pieni naurahdus karkasi jälleen huuliltani.

"Ei mua väsytä." Sanoin huvittuneena.

"Ja mua ei kiinnosta. Kello ei oo viel soinu, joten täs on ihan hyvin aikaa nukkua vielä." Hän tuhahti niskaani vasten. En voinut olla nauramatta hänen uniselle valitukselleen. Juuri silloin herätyskellon inhottava ääni pärähti päälle.

"Et oo tosissas" Hän murahti.

"Jep." Sanoin voitokkaasti ja kömmin pois peiton alta. Sammutin herätyksen ja napsautin huoneen valot päälle. Basisti kiemurteli sängyssään, vältellen kirkasta valoa. Tuo poika oli välillä kuin pikkulapsi. Pidin siitä.

Hetken suostuttelun jälkeen olin saanut hänet ylös. Kävin kylppärissä pesemässä hampaat ja vaihtamassa vaatteet. Olli oli sillä välin mennyt alakertaan tekemään aamupalaa. Seisoin peilin edessä ja katsoin edessäni näkyvää kuvajaista. En pitänyt siitä, mitä näin. Bimbojoukon kommentit olivat päässeet puolustukseni läpi. Ne kiersivät päässäni aina uudestaan ja uudestaan. En ollut koskaan pitänyt itseäni erityisen kauniina, mutta nyt näky edessäni jopa inhotti minua. Ruma, lehmä, huora.

Menin alakertaan, keittiön pöydän äärestä löysin väsyneen basistin aamupalalla. Näky edessäni sai hymyn huulilleni. Pojalla oli päällään musta huppari rennot housut. Tämän hiukset olivat aivan sekaisin. Istuin pöytään häntä vastapäätä. Hän katsoi minua hetken kummallisesti, mutta avasi sitten suunsa.

"Ota mitä vaan jääkaapist löytyy." Hän ehdotti hörpätessään kahviaan.

"En mä. En yleensä syö aamupalaa." Sanoin rennosti, kuin se ei olisi ollut mitään ihmeellistä. Sekin oli valetta.

"Ai. No, ei sit." Hän vastasi olkiaan kohauttaen. Istuimme jonkin aikaa keittiössä juttelemassa, kunnes hän päätti lähteä siistiytymään. Vaikka sotkuinen hiuskasa tämän päässä teki hänestä suloisen, pidin kuitenkin enemmän hänen normaalista hiustyylistään. Siispä palasin hänen huoneeseensa odottamaan.

Kävelimme kohti koulua, ei mitään kiirettä suuntaan tai toiseen. Saavuimmekin paikalle tuttuun tapaan ajoissa, tällä kertaa ennen muita. Emme kuitenkaan ehtineet olla kauaa kahdestaan, sillä pian paikalle pöllähtivät myös viisi muuta. He keskustelivat suunnitteilla olevasta biisistä, minä sulkeuduin omiin ajatuksiini.

"Haloo? Ooks sä hereillä?" Aleksi kysyi ja huitoi kättään kasvojeni edessä.

"Häh?"

"Niin et tunti alkaa ihan just, et varmaa haluu myöhästyy." Hän selitti huvittuneena.

"Mul on itseasias hypäri. Eli eipä mulla mitään kiirettä oo." Kerroin kiusoitellen.

"No just, onpa reiluu." Joonas tuhahti.

"No mut me nyt sit varmaa mennää." Tommi ilmoitti, sitten he lähtivät. Jäin yksin luokkaan. Sinne en kuitenkaan voinut jäädä, koska kyseisessä luokassa alkaisi pian tunti. Siispä lähdin käytäville vaeltelemaan, kuluttaakseni aikaa. Kävin viemässä osan tavaroistani kaappiin, sillä vaihtovaatteilla ja hammasharjalla tuskin olisi käyttöä koulupäivän aikana. Kaapeille päästyäni en ollut uskoa silmiäni. Lähes koko kaappini ovi oli sotkettu post-it -lapuilla. Jokaisessa niistä oli jotain pientä tekstiä, samaa roskaa, kuin aina ennenkin. Valitettavasti päässäni se ei enää tuntunutkaan roskalta.

Aloin hieman paniikissa repimään lappuja irti. Pelkäsin, että joku kuusikosta olisi saattanut nähdä ne. Helpotuksekseni muistin, ettei kenelläkään tainnut juuri silloin olla tuntia siinä kerroksessa. Sain viimeisenkin lapun irti ja vein ne lähimpään roskikseen. Ajatukseni pyörivät kuin karuselli, en saanut yhdestäkään kiinni. Takaraivossani kuitenkin kyti yksi ajatus, oikeastaan tunne. Inho. Tällä kertaa ei inho nelikkoa kohtaan, vaan itseäni kohtaan. Päivä päivältä vihasin ja inhosin itseäni entistä enemmän. En olisi ensimmäisen kerran kouluun astuessani osannut uskoa, että näin voisi käydä.

Päivä kului nopeasti. Jäljellä oli enää ruokailu ja yksi tunti. Viimeinen tunti valitettavasti sattui olemaan historia. En halunnut edes ajatella, mitä siitäkin taas seuraisi. Etenkin eilisen poistumiseni jälkeen oli myönnettävä, etten odottanut tuntia kovin innolla. Sitä ennen piti vielä selvitä ruokailustakin. Päivänselvää oli, etten voinut vain aloittaa syömälakkoa heidän edessään. Siksi päätin ottaa mahdollisimman vähän ruokaa. Seisoin jonossa kuuden nälkäisen nuoren perässä. He juttelivat niin kiihkeästi, että tuskin edes huomasivat läsnäoloani.

Pääsimme pöytään ja istuimme kaikki alas. Ruuan määrä lautasellani oli huomattavasti vähäisempi, kuin muiden. Olihan se yleensäkin, mutta tällä kertaa entistä vähäisempi. Luulin päässeeni kuin koira veräjästä, mutta olin sittenkin väärässä.

"Tollaks sä aattelit elää?" Edessäni istunut Joonas kummasteli.

"Jep. Ei oikeen oo nälkä." Selitin vähätellen asiaa. Se sai kuitenkin Ollin kohottamaan kulmiaan.

"Miten sul ei muka oo nälkä, jos oot syöny viimeks eilen illalla?" Hän ihmetteli. Mikseivät he voineet antaa asian vain olla?

"Ei vaan oo. Kaikki hyvin, antakaa olla."

"Okei sit." Joonas sanoi ja nosti kätensä ilmaan luovutuksen merkiksi. Loppu ajan he juttelivat jostain, itse olin taas aivan omissa maailmoissani. Jos rehellisesti puhutaan, en edes tiennyt, mitä päässäni liikkui, ja miksi olin niin loukussa oman pääni sisällä. Kuten sanoin, ajatuksista oli vaikea saada kiinni.

Ruokailusta selvittyäni vuorossa oli enää historia. Viivyttelin luokan edustalle siirtymistä niin pitkään, kuin suinkin mahdollista. Lopulta kun sinne oli pakko mennä, olin helpottunut. En nimittäin nähnyt pitkää kakkosluokkalaista poikaa missään. Opettaja tuli ja pääsimme luokkaan sisään, ei vieläkään merkkiä pojasta. Onnekseni hän ei ilmestynyt koko tunnille, joten sain olla rauhassa. Yritin vain ymmärtää, mitä luokan edessä räyhäävä opettaja selitti. Puolet kuulemastani meni kuitenki aivan ohi, toiset puolet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Koulupäivä oli viimein ohi, olin matkalla kotiin. Saavuin sinne pian, menin heti suihkuun. Sieltä tullessani huomasin harmikseni, että puhelimeni oli täynnä ilmoituksia. Kaikki niistä olivat Instagramista. Kävin katsomassa, mitä ilmoitusten takaa löytyi. Läjäpäin ilkeitä kommentteja kuviini. Minua haukuttiin rumaksi lehmäksi, jolla ei ollut oikeutta elää. Kommentit olivat toinen toistaan ahdistavampia.

Tappaisit ittes, kukaan ei kaipaa sua.