Aika Ennen Huomista || Blind Channel

41. Niin kauan, et makaan mullan alla

⚠️TW⚠️
Itsetuhoisuus

Käteni olivat vuotaneet verta niin, että saatoin tuntea hupparini hihojen olevan märät. Enää se ei haitannut, kastuisinhan pian itsekin aivan täysin. Tahtomattani ajatukseni karkasivat jälleen kuusikkoon. Ilman heitä en olisi jaksanut jatkaa näin pitkälle. Ilman heitä olemukseni rauniot olisivat sortuneet jo aikoja sitten. He olivat olleet minua pystyssä pitäneet tukipilarit. Valitettavasti se ei enää riittänyt. Edes he eivät kyenneet enää pitämään minua pystyssä. Olin uppoava laiva, valmiina vajoamaan meren pohjaan.

Tuo ajatus toi mieleeni Nikon. Hän rakasti Titanicia, ja oli kertonut haluavansa siihen liittyvän tatuoinnin. Tatuoinneista mieleeni tuli Joel. Hän oli puhunut siitä, miten hän aikoisi hankkia olkavarteensa sydämen. Sydämestä ajatukseni loikkasivat Aleksiin, jonka sydän oli ehkä maailman suurin. Pörröpää oli aina valmis auttamaan ja tukemaan. Pörröisistä hiuksista mieleeni muistuivat Joonaksen ihanat hattarahiukset. Hän oli säheltäjä, josta ei voinut olla pitämättä. Poika oli aina innoissaan menossa ja tekemässä. Bändin rumpali, Tommi taas oli hänen vastakohtansa. Hän oli aina tyynen rauhallinen, eikä puhunut turhia. Sitten mieleeni muistui se, miten rauhallinen Olli oli ollut kaiken tapahtuneen jälkeen. Olli...

Ravistelin ajatukset pois, ennen kuin muuttaisin mieleni. Oli aika toimia, ennen kuin olisi liian myöhäistä siihen. Vaikka ulkona ei ollut ketään, alue oli julkinen. Kuka vain voisi siis kulkea siitä, ihan koska tahansa. Käteni, ja niiden mukana koko kehoni, alkoivat täristä. Nyt tai ei koskaan. Nousin seisomaan, ujuttaen jalkani sillan puisessa kaiteessa oleviin väleihin. Tärisevin käsin pidin edelleen kaiteesta kiinni. Oli aika lopettaa kaikki se tuska. 5... 4... 3... 2... 1...

"Eliana?" Kuului tuttu, itkuinen ääni takaatani muutaman metrin päästä. Tuon äänen tunnistaisin vaikka unissani, Olli. Käänsin päätäni nähdäkseni hänet. Se oli virhe. Niihin silmiin katsottuani, en voinut enää katsoa pois. Ne olivat täynnä surua ja huolta, mutta silti niin kauniit. Hänen vierellään seisoi Aleksi, katse lukittuneena minuun.

"Ei teidän ois kannattanu tulla tänne." Sanoin hiljaiseen ääneen, kääntäen jälleen katseeni alhaalla virtaavaan koskeen.

"Ei mulla oo muuta vaihtoehtoa." Totesin surun murtamalla äänellä.

"Tää ei oo mikään ratkaisu. Tuu alas, niin keksitään yhessä parempi." Aleksin ääni sanoi. Yritin olla kuuntelematta. Istuin jälleen kaiteelle, jähmettyen siihen kuin vanha kivipatsas.

"Oo kiltti ja tuu pois sieltä." Aneli Olli. Hänen äänestään kuuli, että hän oli itkenyt. En vastannut, en edes hievahtanut. Pian kuitenkin tunsin kädet ympärilläni. Ne vetivät minut varovasti pois kaiteelta. Sen tehtyään ne eivät irrottaneet, vaan pysyivät ympärilläni, sulkien minut tiukkaan halaukseen. Käänsin katseeni ja näin kyynelten sumentaman Aleksin. Kädet ympärilläni olivat siis ilmeisesti Ollin. Myös toinen pojista tuli luoksemme ja kietoi kätensä hellästi ympärilleni. Kukaan ei sanonut mitään. Seisoimme kaikki vanhalla sillalla, tiiviisti toisissamme kiinni.

"Mennään. Sä tuut mun luo yöks, porukat ei oo kotona." Basisti ilmoitti hetken kuluttua, irrottaessaan minusta. En kyennyt vieläkään puhumaan, joten seisoin vain siinä, ruumiini täristessä holtittomasti.

"Mun pitäis varmaan mennä kotiin." Sain viimein sanotuksi ääni väristen. En voinut katsoa heihin. Se olisi sattunut liikaa.

"Et todellakaan. Mä en päästä sua tossa kunnossa yksin yhtään mihinkään. Tuu." Poika vaati jälleen. Tyydyin kohtalooni ja lähdin hänen mukanaan kohti tämän kotia. En sanonut sanaakaan koko matkan aikana. Aleksi oli hetken matkan jälkeen lähtenyt eri suuntaan, sillä hän asui lähellä. Olli oli ilmeisesti ollut hänen luonaan, koska he olivat ehtineet paikalle niin nopeasti. Miten he sitten sinne löysivät? Snäppi-kartta, tuo nuoren paras ystävä.

Pääsimme perille, sisälle päästyämme suuntasimme välittömästi Ollin huoneeseen. Istuin sängylle, poika seisoi sängyn edessä, edelleen huolestunut ilme kasvoillaan. Hän ei sanonut mitään, vaan katseli minua pitkään ja hartaasti. Itse välttelin pojan katsetta viimeiseen asti. Lopulta hän istui sängylle viereeni ja kietoi kätensä ympärilleni.

"Mitä tapahtu?" Hän kysyi hetken kuluttua, irtautuessaan halista. Mitä siihen oikein pitäisi vastata? Kohautin harteitani, katse edelleen alhaalla.

"Oo kiltti. Kerro, mä haluun tietää." Hän pyysi, sivellessään poskeani.

"Se ei enää riittäny." Sanoin lyhyesti.

"Mikä?" Poika kysyi hämillään. En sanonut mitään, vaan nostin molemmat hihani.

"Herranjestas! Okei, ennen kun tehään mitään muuta, niin käydään putsaamas noi. Tuu." Hän sanoi ja lähti johdattamaan minua keittiöön. Istuin pöydän ääreen, hänen tonkiessa lääkekaapista tarvikkeita haavojen hoitoon. Ne löydettyään hän tuli viereeni istumaan.

"Annatko kätes?" Hän pyysi, nostin käteni mitään sanomatta. Hän alkoi putsata haavoja, ja sekös vasta sattuikin. "Ei kirvele", siinä suurin vale koko lääketieteen historiassa! Välillä poika pahoitteli toimenpiteen aiheuttamaa kipua, sitten palasi jälleen keskittyneesti tehtävänsä pariin. Ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen molemmat ranteeni oli putsattu ja kääritty sideharsoon. Palasimme takaisin yläkertaan.

"Alota vaan alusta, kerro kaikki." Hän kehotti. En tiennyt, mitä sanoa. Poika tuntui huomaavan sen.

"Sanoit et toi ei enää riittäny, mitä sä sillä tarkotit?" Hän esitti apukysymyksen.

"Se ei enää auttanu. Yleensä ahdistus loppuu ku seinään muutaman viillon jälkeen, mut nyt se ei helpottanu yhtään."

"Mikä sua sit ahdisti?" Siinäpä vasta laaja kysymys.

"Kaikki tää. Oon niin syvällä täs sotkussa, etten mä oikeesti tuu selviämään. Ei tästä enää voi selvitä. Ihan sama mitä mä teen, mun peli on jo pelattu." Totesin toivottomana.

"Ei tästä oo muuta ulospääsyä. Nää jutut vainoo mua niin kauan, et makaan mullan alla." Jatkoin vielä.

"Älä sano noin. Tää kaikki selvii kyllä. Mä lupaan." Olli sanoi haikeaan äänensävyyn. Pudistin päätäni. Olin toden totta kadottanut kaiken toivoni.

"Ei. Mä en jaksa enää." Sanoin katse alhaalla, itkua pidätellen.

"Vittu mä oon tulossa hulluks. Ellen jo oo." Parahdin, kääntäen viimein katseeni poikaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun katsoin häneen sillalta päästyämme. Hän hymähti pienesti ja silitti poskeani peukalollaan.

"Et sä oo. Tää kaikki nyt vaan on ottanu koville. Ois ihme, jos se ei vaikuttais suhun mitenkään." Hän sanoi rauhallisesti. Halusin uskoa häntä, mutta en vain voinut. En halunnut kokea sitä samaa pettymystä enää uudestaan.

A/n:
Tähän kauheen masentavan luvun loppukevennykseks:
Oon nyt nää viimiset päivät luukuttanu Sweet Home Alabamaa iha innoissani. Pliis, takavarikoikaa mun puhelin. Tehkää nyt joku se, pyydän...😭