Aika Ennen Huomista || Blind Channel

40. Halusin huutaa

⚠️TW⚠️
Itsetuhoisuus

Kolme... Kaksi... Yksi... Vihdoin! Kello soi viimeisen tunnin päättymisen merkiksi. Näin oli jälleen viikon ensimmäisestä koulupäivästä selvitty kunnialla loppuun. Tai ainakin loppuun, kunniasta en ole varma. En yksinkertaisesti jaksanut keskittyä tai seurata opetusta. Minkä  minä itselleni mahdoin? Ajatukseni olivat viimeisen tunnin ajan tiukasti Ollin sanoissa.

"Karkaa. Mitä ne sille muka voi? Et voi väittää ettei se kuulosta houkuttelevalta."

Voisinko oikeasti vain lähteä heidän matkaansa? Jos siihen tulisi mahdollisuus, tekisin sen vaikka heti. Epäilemättä olisin pulassa palatessani, mutta pitääkö sitä murehtia etukäteen? Voisin kerrankin pitää hauskaa, ilman minkäänlaisia huolia tai murheita. Seurauksista voitaisiin huolehtia myöhemmin. Ajatuksissani lähdin suunnistamaan kohti alakertaa. Sieltä suuntasin tieni reippaasti kotia kohti. Matka tuntui Suomen kurjassa säässä aivan loputtomalta, mutta pitkän tarpomisen jälkeen selvisin kotiin yhtenä kappaleena.

Viskasin kengät sivuun ja takin naulaan, heittäydyin väsyneenä olohuoneen sohvalle makaamaan. Olin niin poikki, etten jaksanut edes ajatella läksyjen tekemistä. Ketään ei haittaisi, vaikka jättäisin ne tekemättä. Sitä paitsi, ei lukiossa enää jaettu tehtävät tekemättä -merkintöjä. Siispä päätin antaa asian olla. Suljin silmäni hetkeksi, mutta pian läväytin ne auki turhautuneena, kuullessani puhelimeni soivan. Turhautti edes katsoa pärisevää ja värisevää laitetta, mutta kasvoni valahtivat vitivalkoisiksi nähdessäni soittajan. Isä. Sisälläni riehunut raivo heräsi jälleen.

E: Miten sä edes kehtaat soittaa mulle?!

I: Kuuntele mua. Mä oon pahoillani. Annathan anteeks?

E: Etkai sä oikeesti luule et tää kaikki on kuitattavissa tekopyhällä anteekspyynnöllä, johon äiti sut on selkeesti pakottanu? Jos luulit niin oot kyllä tyhmempi kun ajattelin!

I: Mä oon sun isäs. Mua vaan pelotti et menetän mun ainoan tyttären jollekin teinipojalle.

E: Hah! Et sä mun menettämistä pelkää. Sä pelkäät menettäväs otteen mun elämästä. Ja sen sä oot jo menettäny. Se teinipoika välittää musta enemmän, kuin sä koko mun 16-vuotisen elämän aikana. Ja mä siitä.

I: Mä oon yrittäny kaikkeni kasvattaakseni susta kunnollisen! Sä et todellakaan heitä sitä kaikkea hukkaan yhden pojan takia. Jos mä nään sen vielä kerrankin sun seurassa, niin voin vannoa, ettei hyvä heilu!

E: Just. Eli sulle ei riitä, et kävit sen kimppuun jo kerran. Mitä seuraavaks? Tapatko sä sen? Käytkö sä mun kimppuun? Vai äidin? Kerro ihmeessä. Kerro ihmeessä, millanen psykoottinen hullu sä oot!

I: Kuuntele nyt ittees! Et sä ennen ollu tollanen, se on niiden poikien vika.

E: Mitä sä sit haluut? Tytönkö kanssa mun pitää seurustella? Ootko sä sit tyytyväinen?

I: Sä tiedät ihan hyvin etten mä tota tarkottanu!

E: Ai niin joo, unohdin jo et oot myös vanhanaikainen ja ahdasmielinen paska. Sori, mun moka.

I: Älä heitä elämääs hukkaan! Mä oon antanu sulle hyvän pohjan elämään, ja nyt sä heität sen-

E: Ei! Sä oot nimenomaan vienyt siltä pohjan. Tajuutko sä yhtään, mitä kaikkea sä oot aiheuttanu? Sä et oo mun isä. Sä et oo mun isä, etkä tuu ikinä olemaan! Mä vihaan sua!

Suljin puhelun, ennen kuin mies ehti vastata mitään. Olin raivoissani, ahdistunut ja samalla epätoivoinen. Tiesin, ettei hänelle huutaminen auttanut mitään, päinvastoin. Mutta en vain voinut itselleni mitään. Minua oksetti ajatus siitä, että hän edes yritti esittää vilpitöntä. Tämän äänestä saattoi kuulla, ettei hän tarkoittanut anteeksipyyntöään. Sellainen hän oli. Itsekeskeinen kusipää, joka ei osannut myöntää olevansa väärässä. Kaikki oli aina muiden syytä. Tunsin kuuman kyyneleen valuvan silmäkulmastani. Vihasin tätä tunnetta. Samalla tunsin valtavan kirjon erilaisia tunteita samaan aikaan, samalla en tuntenut yhtään mitään. Äänet päässäni huusivat kaikki samanaikaisesti, tehden minusta täysin kuuron ympäröivälle maailmalle. Olinko tulossa hulluksi?

Ahdistus alkoi kerääntyä rintaani painavaksi harmaaksi möykyksi. Pidättelin kyyneleitä. Itkin nykyään jatkuvasti. Miten minusta oli tullut näin herkkä? Missä välissä olin antanut itseni muuttua tällaiseksi? Paine rinnassani alkoi käydä jo liian raskaaksi. Päätin helpottaa sitä. Tiesin ettei olisi pitänyt, mutta en kyennyt enää estämään itseäni. Hain keittiöstä tutun veitsen ja menin kylpyhuoneeseen. Istuin lattialle ja nostin hihani. Käteni oli täynnä vanhoja haavoja. Ensimmäisenä viilsin ne auki. Se tuntui hyvältä, mutta erilaiselta. En saanut siitä tarpeeksi. Siirryin toiseen käteen, viiltäen vanhat haavat auki. Ei vieläkään. Paine rinnassani ei hellittänyt, kuten yleensä. Päinvastoin. Se tuntui musertavan koko ruhoni, alkaen rintalastasta ja siirtyen kylkiluihin. Kylkiluista selkärankaan ja sieltä muualle kehooni. Mitään ei jäisi jäljelle.

Halusin huutaa. Halusin huutaa niin kovaa, kuin äänihuuleni vain antoivat periksi. Niin minä myös tein. Kyyneleiden murtaessa muurini, huusin särkyvällä äänelläni niin lujaa, että loputkin sirpaleet putosivat maahan, eikä ääntä enää lähtenyt. Nyt purskahdin vain holtittomaan itkuun. En sellaiseen paniikinomaiseen touhottamiseen, vaan sydämeni murskaavaan vuodatukseen. En enää kestänyt. En jaksanut. En nähnyt minkäänlaista ulospääsyä. Pelini oli pelattu, kaikki oli lopussa. Kaikki se pienikin toivo, jota olin basistilta saanut, oli haihtunut savuna ilmaan. Olin yrittänyt, eikä se yksinkertaisesti ollut riittänyt. Olin menettänyt järkeni lopullisesti. Vaikka kuinka olisin halunnut uskoa pystyväni korjaamaan elämäni, en pystynyt siihen. Mitään ei ollut enää tehtävissä, yhtä vaihtoehtoa lukuun ottamatta. Mitään ei voisi enää korjata, mutta kaiken voisi lopettaa.

Kiskoin ulkovaatteet päälleni ja jätin kurjan asunnon taakseni. Tiesin tasan tarkkaan, mihin olin matkalla. Otin puhelimen esiin ja lähetin Ollille viestin vielä viimeisen kerran. Viestin, jossa kerroin olevani pahoillani. Suljin puhelimen takaisin takintaskuun ja jatkoin matkaani kohti määränpäätä. Yritin olla ajattelematta päätöstä, etten tulisi katuman päälle. En jaksanut enää jatkaa eteenpäin, eikä pian enää tarvitsisikaan. Pian olisin vihdoin vapaa. Ulkona oli kylmä, joten työnsin kädet taskuihin lämmittääkseni niitä.

Saavuin määränpäähän, edessäni näin vanhahkon sillan, jonka alla virtasi kivikkoinen koski. Olimme kävelleet siitä ohi kesän lopulla, kun minut oli raahattu kaupunkikierrokselle. Olin vasta tutustunut poikalaumaan, enkä tuntenut heitä kovin hyvin. Silti olin viihtynyt heidän kanssaan, kuin olisimme tunteneet vuosia. Olin epäröinyt itseäni, mutta Olli oli lyönyt epävarmuudet maan tasalle.

"Sä oot oikeesti ehkä kaunein tyttö kenet oon tavannu. Ja jos joku väittää muuta, ni omapahan on ongelmansa."

Ne olivat kauneimmat sanat, jotka olin kuullut. Hän oli ainoa, joka sellaista oli sanonut. Hän oli luultavasti ainoa, joka oli nähnyt minussa minkäänlaista kauneutta. Itse en sitä vieläkään kyennyt näkemään. Olin kyllästynyt itseeni, olin kyllästynyt kaikkeen. Erityisesti siihen pettymyksen tunteeseen. Hetkessä kaikki on hyvin, toisessa kaikki romahtaa jälleen niskaan. Tämänpäiväinen romahdus olisi viimeiseni, sillä en kestäisi enää yhtäkään.

Astelin sillalle ja sivelin kaidetta kädelläni. Ulkona oli pimeää, vaikka kello oli vasta noin kuusi. Elimmehän sentään suomalaista talvea. Ketään ei näkynyt missään, enkä kuullut mitään muuta, kuin kaukaista autojen inhottavaa vinkunaa. Kiipesin kaiteelle istumaan, katse naulittuna johonkin kauas. Oloni oli viimein levollinen. Tiesin tämän olevan kaiken loppu, olin helpottunut. Kohta en tuntisi enää mitään, en enää ikinä.