Aika Ennen Huomista || Blind Channel

21. Missä Ella on?

⚠️TW⚠️
Itsetuhoisuus, kiusaaminen ja syömisongelmat

Kävin läpi kuviini tulleita kommentteja. Halusin poistaa niistä jokaisen, mutta siinä olisi ollut liikaa hommaa. Siksi päätin poistaa kaikki kuvani, aivan ensimmäisestä julkaisustani lähtien. Ensimmäinen kuva oli minusta ja siskostani viiden vuoden takaa. Siinä istuimme laiturilla halaamassa toisiamme. Olin kymmenvuotias julkaistessani sen. Se oli pysynyt siellä alusta asti. Viimeisin kuva oli minusta, Nikosta ja Joonaksesta seisomassa peilin edessä. Kuvassa Joonas irvistää hassusti, Niko poseeraa ja minä pidättelen naurua. Se oli koulun ensimmäisiltä viikoilta, kun olin juuri hiljattain tutustunut poikajoukkoon. Niiltä ajoilta, kun olin aidosti onnellinen.

Tunsin lämpimien pisaroiden kastelevan poskiani. En voinut sille mitään. Aloin olla jo väsynyt. Jokainen lukemani sana läpäisi ihoni kuin luoti. Jokainen niistä sattui veitseniskun lailla. En kestänyt enää. Nousin sohvalta ja kävelin keittiöön. Avasin ylimmän laatikon ja tartuin ensimmäiseen veitseen, joka käteeni osui. Istuin kylmälle lattialle ja asettelin veitsen ranteelleni, tällä kertaa ehjälle ranteelle. Ehjänä se ei kovin kauaa pysynyt. Ensimmäinen viilto, se sattui aina eniten. Vähitellen kipu alkoi kadota ja muuttua helpotuksen tunteeksi. Yksi viilto. Toinen. Kolmas. Neljäs.

Lopulta laskin verisen veitsen viereeni lattialle ja hautasin pääni käsiini. Miten tähän oli taas kerran päädytty? Itkin holtittomasti, ranteeni vuotaessa reippaasti. Hetken kuluttua nousin tärisevin jaloin ylös ja huuhdoin kättäni hanasta valuvan kylmän veden alla. Verenvuodon tyrehtyessä hieman, päätin hakea sideharsoa ja sitoa käteni. Se oli aivan yhtä vaikeaa, kuin viimeksikin. Tällä kertaa siihen kului jopa hieman enemmän aikaa. Hetken säheltämisen jälkeen olin viimein saanut haavat sidottua. Istuin pöydän ääreen, ikään kuin odottaen jotain.

Päätin ryhdistäytyä ja tehdä päivän läksyt. Rehellisesti sanottuna niiden tekeminen oli viimeinen päässäni pyörinyt asia. Yritin keskittyä, mutta se oli mahdotonta. Mielessäni pyörivät ensin muiden tyttöjen sanat, sitten isäni sanat. Jopa oma isäni tuntui vihaavan minua. Se jos jokin tuntui hirveältä. Lähes kaksi tuntia kestäneen tuskailun jälkeen päätin luovuttaa. Ei yksi kerta ketään satuttaisi.

Istuin edelleen pöydässä mietiskelemässä ja puntaroimassa ajatuksiani. Eihän koko tilanteessa ollut mitään järkeä. Miten olin antanut joidenkin hienohelmojen sekoittaa pääni näin, vaikka lupasin itselleni, ettei niin kävisi? Olin pettynyt itseeni. Tiesin tekeväni väärin, mutta oliko sillä lopulta edes mitään väliä? Halusin pitää pääni kylmänä ja olla vahva, mutta en enää pystynyt siihen. Kun kiusaajien sanat olivat kerran päässeet pääni sisään, en saanut niitä enää ulos. Olin alkanut uskoa niihin.

Lähdin ulos kävelylle. Halusin vain tuulettaa päätäni. Minun teki mieli soittaa Ollille, josko hän olisi lähtenyt seurakseni. Hän kun asui melko lähellä. Samaan aikaan halusin kuitenkin olla yksin. Siispä päädyin yksin Oulun pimeneville kaduille. Oli yllättävän hiljaista, eikä ulkona liikkunut juuri ketään. Se loi samaan aikaan jännitteitä ja turvallisuuden tunnetta. Saavuin rannalle. Siellä oli tyhjää, eihän siellä kuitenkaan olisi pystynyt uimaan. Astelin vedenrajaan ja seurasin pinnassa näkyvää pientä lainehdintaa. Se oli rauhoittavaa. Joskus toivoin, että voisin itsekin vain olla. En ajattelisi, en tuntisi. Ihan vain olisin.

Suuntasin kohti kotia. Matkan varrella vastaan käveli joku, jonka olin joskus nähnyt, mutta en kuitenkaan tuntenut häntä. Luultavasti hän oli siis samassa koulussa. Hän ei kiinnittänyt minuun minkäänlaista huomiota, vaan käveli ohitseni tuosta vain. Toisaalta, miksi hän minua olisi edes huomannut? Hän oli itsevarma ja kaunis abityttö, jolla oli paljon kavereita. Minä olin vain minä. Tylsä, tavallinen ja ruma itseni. Niin minusta puhuttiin, joten olihan sen pakko olla totta. Eivät he sitä hokisi, jos se ei olisi totta. Aloin pohtia, olivatko pojatkin ottaneet minut mukaan vain säälistä. Jos olin näyttänyt niin säälittävältä ja epätoivoiselta, että he olivat säälineet minua. En todellakaan halunnut ajatella niin, mutta en voinut sille mitään. Pääni vain oli aivan sekaisin kaikesta.

Pääsin viimein kotiin, turvaan kylmyydeltä. Istuin sohvalle ja avasin Netflixin. Halusin rentoutua, edes hetkeksi. Siispä yritin harhauttaa itseäni, katsomalla lempi sarjaani. Minun oli nälkä, olinhan syönyt viimeksi koulussa, sielläkin hädin tuskin. Siitä huolimatta en antanut itseni syödä. En halunnut antaa nelikolle enempää syytä kiusaamiseen. Siksi kielsin itseäni syömästä. Uskoin, että tottuisin kyllä näläntunteeseen nopeasti.

Aloin olla todella väsynyt, silmäni eivät meinanneet pysyä enää auki. Nousin sohvalta ja sammutin telkkarin. Menin kylppäriin pesemään hampaat. Katsoin itseäni peilistä. Oma kuvani ahdisti minua. Häpesin itseäni. Vihasin itseäni. Heti kun olin valmis, ryntäsin pois kylppäristä ja sammutin valot perässäni. Vaihdoin vaatteita makuuhuoneessa, selkä peiliin päin. En olisi halunnut, mutta en voinut itselleni mitään. Käännyin jälleen katsomaan itseäni, ylläni pelkät alusvaatteet. Katseeni lukittui keskivartalooni. Sitä häpesin vielä naamaanikin enemmän. Ahdistuneena suoritin vaatteiden vaihdon loppuun ja heittäydyin sängylle. Hautauduin lämpimän peiton alle ja suljin silmäni.

Istuin sängylläni kuuntelemassa musiikkia kuulokkeiden kautta. Kuuntelin itse kokoamaani Robin-soittolistaa. Kukapa ei olisi kuunnellut Robinia? Listalla oli omia suosikkejani, vanhoja ja uudempia. Sitä kuuntelin aina, kun kävelin kouluun. Ja aina, kun vanhempani riitelivät. Musiikki loi turvallisuuden tunnetta metelin keskelle. Tällä kertaa musiikki ei vain riittänyt peittämään alakerrasta kuuluvaa huutoa. Tällä kertaa huudon seasta erottui myös kovaäänistä itkua. Uteliaisuuteni vei voiton, päätin mennä katsomaan, mitä oli tekeillä.

Jätin kuulokkeeni sängylle, niin myös puhelimeni. Lähdin varovasti hiippailemaan kohti portaita. Ihmetyksekseni huomasin, ettei Ella ollut kotona, vaikka hänen olisi kuulunut lähteä pian tanssitunnille. Siskoni huoneen ovi oli raollaan, valot sammutettuina. Hämmentyneenä jatkoin matkaani kohti alakertaa. Seurasin vanhempieni riitelyä ensin portaikosta, sitten he huomasivat minut.

"Mee kulta yläkertaan, jooko?" Itkuinen äiti sanoi. En ymmärtänyt, mitä oli tekeillä. Mitään hyvää se ei ainakaan voinut olla.

"Miks sä itket?" Kysyin häneltä ihmeissäni.

"Kuuntele äitiäs ja mee ylös." Isä sanoi hieman äreästi.

"Missä Ella on?" Jatkoin utelemista. Tuon nimen mainitessani äidin kasvot värähtivät kipeästi. Uusi kyynelten tulva oli havaittavissa.

"Tuu tänne istuu hetkeks." Äiti sai sanotuksi ja istui sohvalle, pyytäen minut viereensä. Istuin hänen kanssaan sohvalla, mutta hän ei sanonut mitään. Tietämättömyys alkoi käydä hermoilleni.

"Mitä tapahtuu? Ja missä Ella on?" Kysyin jälleen vaativasti.

"Katos kun... Nyt on niin... Nyt on niin, ettei Ella oo enää tulossa kotiin."