Aika Ennen Huomista || Blind Channel

42. Flirttailevia poikia ja palaneita kauloja

Perjantai... Viikon pelastus. Tämäkin viikko oli ollut erikoinen, eikä mitenkään erityisen hyvällä tavalla. Tietysti päällimmäisenä mielessä kummitteli maanantai, jolloin Olli ja Aleksi olivat löytäneet minut sillalta, valmiina hyppäämään hyiseen veteen. Tiistaina heräsin jälleen Ollin lämmöstä. Olimme nukkuneet pommiin, emmekä lopulta edes menneet kouluun. Kummallista, sillä lintsaaminen oli ollut Ollin idea. Koska tämän vanhemmat olivat olleet poissa, he uskoivat klassisen "olen kipeä" -selityksen. Omat vanhempani taas... No, isä oli oma kusipäinen itsensä, äiti suhtautui asiaan melko rennosti. Keskiviikkona olimme taas normaalisti koulussa. Silti kaikki tuntui erilaiselta. Oloni oli jokseenkin epätodellinen. En tuntenut mitään, elin tunteiden tyhjiössä. Torstain olemassaolo oli niin häilyvä, että sen olisi saattanut unohtaa täysin. Nyt oli onneksi jo perjantai.

Koulupäivää oli jäljellä enää puolituntinen, sitten olisin taas vapaa parin päivän ajan. Pojat aikoisivat ilmeisesti raahata minut johonkin bileisiin, hakemaan piristystä. Arvostin kyllä heidän yritystään auttaa, mutta se oli valitettavasti liian myöhäistä. Ei minua voinut enää auttaa, olin menetetty tapaus. Heidän mielikseen olin kuitenkin päättänyt suostua. Antaa heidän yrittää. Yrittäminen kun oli valitettavasti eri asia, kuin onnistuminen. Ajatusteni taustalta kuulin opettajan selitystä ja muutamien nuorten kyllästyneitä huokauksia. Kellon viisareiden siirtyessä eteenpäin, omat ajatukseni alkoivat pitää kovempaa ääntä, kuin ulkopuolinen hälinä. Äänet päässäni, ajatukset, huusivat toisilleen, luoden ristiriitoja keskenään. Pääni sisäinen melu voitti ulkoiset ärsykkeet, ja vaivuin täysin omaan maailmaani.

En ollut oikein edes kuullut kellonsoittoa, vaan havahduin vasta, kun vieressäni istunut nuori nousi ja alkoi pakata tavaroitaan. Hän pamautti repun pulpetille niin raivolla, että koko Oulu varmasti kuuli. Siispä ponkaisin itsekin ruhoni ylös ja keräsin vähäiset tavarani kasaan. Olimme sopineet, että tapaisimme luonani ennen bileitä. Sitä en sitten tiedä, mitä me luonani tekisimme. En usko, että he aikoisivat sen erityisemmin valmistautua. Tai kuka sitä tietää, ehkä Tommi haluaisi pirteät ja kesäiset meikit kasvoilleen talven kunniaksi, tai ehkä Niko haluaisi letittää hiuksensa. Eihän sitä tiedä.

Ulkona vallitseva sää sai minut kiroamaan elämääni entistä enemmän. Lunta oli, eikä aura-auto ollut ehtinyt käymään. Lähes kahlasin hangeksi muuttuneen reitin kotiin. Kenkäni olivat läpimärät, kuten myös sukkani. Housunlahkeet olivat tummemmat, kuin kaikki muu yläpuolella. Kaiken kaikkiaan vitutti. Lopulta kuitenkin voitin taistelun luontoäitiä vastaan, selvisin kotiin. Turhautuneena viskasin ulkovaatteeni pois ja nappasin kengät mukanani kylppäriin kuivumaan. Hain vaihtovaatteet ja kävin lämpimässä suihkussa, hakemassa lohtua surkeaan arkeen.

Makasin sohvalla, ylläni vain suuri huppari ja jotkut rennot housut, jotka olin ostanut läheiseltä kirpputorilta vähäisillä rahoillani. Ovikello soi, tiesin kyllä ketä siellä oli. Huokaisin syvään ja loikkasin sohvalta, suunnaten ovelle. Oven avattuani sisään astelivat tutut kuudet kasvot. Heillä oli mukanaan muovipussi. Heille ei siis tainnut riittää bileiden juomatarjonta. Naurahdin alkoholisti ystävilleni ja siirryin ovelta takaisin olohuoneeseen. Lysähdin sohvalle, hetken kuluttua he liittyivät seuraani.

"Rupees valmistautuu, lähetään ihan just." Joonas ilmoitti ja otti muovipussista oluen.

"Eipä mulla mitään erikoista rutiinia oo, mennää vaan." Totesin huokauksen yhteydessä.

"Niin hyvältä kun sä näytätkin noissa yli-isoissa vermeissä ja hiukan sotkusilla hiuksilla, ni nyt vähän panostusta tyttö hyvä." Niko naurahti sarkastisesti, saaden minutkin naurahtamaan hieman. Ehkä hän oli oikeassa.

Kipitin makuuhuoneeseen tonkimaan vaatekaappia, sitten sulkeuduin kylppäriin. Kaivelin kylppärin kaappeja ja laatikoita, lopulta löysin etsimäni. En minä yleensä meikannut, mutta kyllä minulta jonkinlainen meikkipussi löytyi. Päädyin myös kihartamaan hiuksiani hieman.

"Perkeleen helvetin saatana!" Karjaisin osuessani kuumalla kihartimella kaulaani. Pian kylppärin raollaan ollut ovi aukesi, sisään kurkisti Olli.

"Mitä ihmettä sä riehut?" Hän naurahti.

"Tää paskiainen poltti mun kaulan." Ulisin ja osoitin kaulaani, minkä jälkeen näytin kiharrinta pojalle.

"Noh, onneks mä voin peittää sen jäljen." Hän totesi kasuaalisti. Heitin hänen suuntaansa varoittavan katseen, saaden hänet naurahtamaan.

"Ei mut oikeesti. Sä näytät hyvältä." Hän vakuutti hymyillen, kun jatkoin töitäni. Hän kääntyi lähteäkseen.

"Syötävän hyvältä." Hän lähes kuiskasi poistuessaan kylppäristä.

"Mä kuulin ton!" Huusin pojan perään huvittuneena.

"Hyvä!"

Yhtä palanutta kaulaa, Ollin mielenkiintoisia kommentteja ja Joonaksen malttamatonta uikutusta myöhemmin, olin viimein valmis. Raahauduin ulos kylppäristä, takaisin muiden luokse olohuoneeseen. Sain muutaman erilaisen katseen. Iloisen, tyytyväisen ja helpottuneen. Sekä Ollilta virnistyksen. Nyt oikeasti. Jos tuo ei pian lopettaisi, heittäisin häntä kengällä. Kumisaappaalla, jos tarkkoja ollaan.

"Noni! Johan on parempi." Niko totesi hymy huulillaan.

"Mikä ihme siinä kesti? Mennään jo!" Joonas ulisi, saaden kaikki nauramaan.

"Yritäs nyt Porko pysyy housuissas." Niko naurahti.

"Ja ihan jo ennakkovarotuksena, jos aiot tulla mun luo yöks, ni voit kyl jättää sen kännipanon pois." Joel naurahti hattarapäiselle ystävälleen.

"Hei oikeesti. Se oli vaan yks kerta!" Kitaristi tuhahti, kaikki repesivät jälleen nauruun. Vai että sellaista tuo kaikkien rakastama Joonas on tehnyt. Joel parka.

Lähdimme kaikki yhdessä kasassa hyiseen ulkoilmaan. Joko olen kertonut vihaavani Suomen säätä? Ryhmän kärjessä kulkivat innosta loikkivat Joel ja Joonas. Joukon taaimmaisina matelimme minä ja Olli, käsi kädessä kävellen. Olimme keskittyneet juttelemaan jostain, muun ryhmän käydessä kiivasta keskustelua toisesta aiheesta. Matka oli melko pitkä, takaisin kulkeminen voisi olla mielenkiintoista, etenkin kun verenkierrosta löytyisi muutama promille. Se ei ollut tämän hetken murhe. Nyt vain menisimme sinne ja pitäisimme hauskaa. Niin ainakin itselleni uskottelin. Rehellisesti sanottuna en ollut kovin innoissani juhlimisesta. Toisaalta taas alkoholi kuulosti juuri siltä, mitä kaiken kaaoksen keskellä tarvitsin.

Saavuimme suuren, melko uuden näköisen omakotitalon pihaan. Huvila se oikeastaan taisi olla. Sellaisiin ei täällä kovin usein törmännyt. Ei edes Turussa. Hienohan se oli, kieltämättä. Talo oli suuri, mutta niin oli myös sisällä olleiden ihmisten määrä. Musiikki oli niin kovalla, että täältä lähdettäisiin varmasti kuulovamman kanssa. Myös ulkona parveili jo valmiiksi päihtyneitä nuoria. Kieltämättä osa heistä vaikutti hieman epäilyttäviltä, jokseenkin karmivilta. Sellaisilta, joiden seurassa en kovin mielelläni viettäisi aikaa. Illasta voisi tulla hyvinkin mielenkiintoinen.