Aika Ennen Huomista || Blind Channel

7. Oon niin pulassa

⚠️TW⚠️
Väkivalta, kiusaaminen

Tunsin melko kovan läpsäisyn poskellani. Tilanne ei jäänyt minulle hetkeksikään epäselväksi, vaan läimäisin edessäni seisovaa noitaa takaisin samalla mitalla. Ja näin se oli tapahtunut. Olin elämäni ensimmäisessä tappelussa, koulua oli kulunut vasta viikko. Siinä hetkessä en välittänyt, sillä en antanut hänen vain lyödä itseäni ilman minkäänlaisia seurauksia. Ei mennyt kauaa, kun jonkun kädet kietoutuivat ympärilleni ja vetivät minut pois riehuvan Amandan luota.

"Nyt jumalauta! Lopettakaa tää pelleily!" Sanoi väliimme änkenyt Niko, joka esti toista osapuolta käymästä uudelleen päälleni. Ympärilleni tiukasti kiedotut kädet kuuluivat ilmeisesti Joonakselle.

"Päästä irti!" Huusin pörröpäälle ja yritin riuhtoa itseni irti tämän otteesta. Poika ei huomioinut valitustani mitenkään, ja tiukensi otettaan ympärilläni. Lopulta luovutin, kun ymmärsin ettei tämä ollut päästämässä irti.

"Mitä helvettii tääkin nyt oli?" Joel kysyi ja käveli Nikon viereen, kun tilanne oli hieman rauhoittunut. Kitaristi irrotti viimein. Amandan ilme kertoi kaiken tämän mielentilasta, vinksahtanut.

"Toi horo tän alotti!" Hän ulisi.

"Tuu tänne sanoo!" Huusin hänelle ja otin askeleita hänen suuntaansa. Pian kuitenkin sama hattarapää tarttui käsivarteeni ja lähes raahasi minut toiselle puolelle huonetta. Epäreilua, hän oli paljon vahvempi.

"Teidän ois nyt varmaan paras lähtee." Niko ilmoitti nelikolle. Hetken ulinan ja kitinän jälkeen he poistuivat viimein. Sen tapahduttua kuusi silmäparia kääntyivät välittömästi puoleeni.

"Mitä vittua Eliana?" Joel aloitti.

"Kai te nyt näitte et se alotti! Mitä muuta mun muka ois pitäny tehdä?"

"No mut oishan ton nyt vähän paremminki voinu hoitaa." Olli selitti. Hän tuntui olevan ryhmän virallinen rauhanneuvottelija.

"Sattuks sua?" Aleksi kysyi.

"Ei. Sitä paitsi oisin voittanu sen vaikka silmät kii." Hymähdin.

"Noni sankari, alas tulla ennen ku myöhästytään tunnilta." Joonas sanoi.

"Ja mistähän lähtien sua on kiinnostanu fysiikka?" Katsoin häntä epäluuloisena.

"Tästä hetkestä. Kävele." Pyöräytin pojalle silmiä ja lähdin tämän mukana ulos luokasta. Ehdimme juuri ja juuri ennen opettajan saapumista. Hyvä me. Tunti kului melko nopeasti, onneksi. Joonas ei yllätyksekseni ottanut viime välituntia puheeksi. En ollut varma, mitä mieltä tilanteesta olin. Oikeastaan en ollut edes tehnyt mitään väärää, sillä olin vain puolustanut itseäni. Silti minulla oli paha aavistus. Uskoin, ettei tämä tullut jäämään viimeiseksi yhteenotoksi heidän kanssaan. Ajatukseni katkesi, kun sain Wilmassa viestin ryhmänohjaajaltani. Hän sattui olemaan myös toisen osapuolen ryhmänohjaaja.

"Tuletko käymään luokassani seuraavan välitunnin aikana? Viime välitunnilla on ilmeisesti käynyt jotain, mikä täytyisi nyt selvittää."

Ei voi olla todellista! Se käärme oli ilmeisesti kertonut asiasta eteenpäin. Mutta miksi ihmeessä? Hän sen kuitenkin aloitti. Huokaisin äänekkäästi ja paiskasin pääni pulpettiin. En edes tajunnut, miten kova melu eleistäni syntyi.

"Onko Elianalla jotain kommentoitavaa aiheeseen?" Opettaja kysyi hieman kärttyisesti. Nostin pääni heti ylös.

"Ei." Vastasin väläyttäen parhaan tekohymyni.

"Mitä sä nyt taas riehut?" Joonas kysyi kuiskaten hämillään, kun opettaja oli palannut aiheeseen. Näytin hänelle saamaani viestiä.

"Auts. Toisen viikon eka päivä." Hän pohti.

"Ai niin vai? Kas kun en tullu ajatelleeks." Tuhahdin hermostuneena. En halunnut edes ajatella, mitä seuraisi jos vanhempani kuulisivat asiasta.

"Rauhotu. Tuskin siitä mitään kauheen pahaa seuraa. Ehkä pahimmillaan jälkkää." Poika yritti lohduttaa. Miten tuon oli muka tarkoitus helpottaa tilannetta yhtään?

"Pahimmillaan jälkkää? Wilmamerkinnässäkin on jo ihan tarpeeks!" Oli ehkä hieman väärin purkaa turhautumistani häneen. Onneksi uskon hänen ymmärtäneen, etten tarkoittanut olla ilkeä.

Viimeiset kaksikymmentä minuuttia tunnista olivat kuluneet äärimmäisen hitaasti. Nyt kellot kuitenkin soivat, ja oli aikani lähteä ryhmänohjaajani kuulusteltavaksi. Päässäni pyöri kysymys. Jos hän oli itse ensin huoritellut ja sitten käynyt käsiksi minuun, miksi hän kertoisi tilanteesta opettajalle? Se selviäisi pian. Saavuin luokkaan, josta poistui lauma kiireisiä oppilaita. Odotin kaikkien poistuneen, sitten kävelin sisään luokkaan.

"Sulje vaan ovi perässä ja tuu tänne istumaan." Hän ohjeisti. Kämmeneni alkoivat hikoamaan jännityksestä. Suljin oven ja siirryin lähemmäs opettajaa istumaan. Istuin eturivissä, opettajan pöydän toisella puolella. Silmälasipäinen nainen nosti katseensa minuun.

"Mä kuulin vähän juttua jostain kiusaamisesta." Hän aloitti. Tyhmänä oikeasti luulin, että he olivat käräyttäneet itsensä.

"Joo." Sanoin hieman epävarmana.

"Eli sä et edes kiellä asiaa?" Hän kysyi yllättyneenä. Olin tukehtua hengittämääni ilmaan.

"Mistä me nyt siis tarkalleen puhutaan?" Kysyin vielä varmistaen.

"Siitä viime välitunnista. Ymmärtääkseni sä olit käynyt käsiksi luokkakaveriin. Pitääkö paikkansa?"

"No joo, mä löin Amandaa. Mut se sen kaiken alotti."

"Mielenkiintoista. Toinen osapuoli nimittäin kertoo sun käyneen kimppuun ilman mitään syytä." Nainen selitti. Pyöräytin hänelle silmiäni.

"Tottakai se nyt niin väittää! Kaikki alko siitä kun se haukku mua viesteillä." Selitin, yrittäen pysyä rauhallisena.

"Mulle taas kerrottiin, että kiusaamista on jatkunut jo koulujen alkamisesta saakka. Nimittelyä, tönimistä sun muuta." Nyt olin sanaton.

"Etkai sä oikeesti usko niitä?" Kysyin häneltä hieman kiihtyneenä.

"No kun neljä tyttöä kertoo täysin saman tarinan, niin onhan mun vähän pakko uskoa. Tällanen käytös ei sovi alkuunkaan. Mun luokalla ei ketään kiusata. Onko selvä?" Mietin hetken, miten vastata. Halusin jatkaa väittämällä vastaan, mutta tajusin etten voittaisi, vaikka tekisin mitä.

"On selvä." Sanoin huokaisun saattelemana.

"Hyvä. Tästä jää nyt tietysti merkintä Wilmaan ja vanhempiin otetaan yhteyttä." En jaksanut enää väittää vastaan, joten nyökkäsin vastaukseksi. Lopulta sain lähteä, ja sen muuten tein. Laahustin bändiluokkaan siinä toivossa, että löytäisin sieltä kuusi poikaa. Ja löysinhän minä.

"No mites meni kuulustelu?" Joonas kysyi melko leikkisästi sohvalta käsin. En vastannut mitään. Jäin istumaan oven vieressä olevalle sohvalle, kauas muista. Pitelin päätäni käsilläni, tunsin jopa kyyneleen valuvan poskeani pitkin.

"Eliana?" Joel huhuili, mutta jäi ilman vastausta. Pian tunsin, kun joku istui viereeni ja silitti olkapäätäni. Se oli Niko.

"Eikai se nyt niin paha ollu?" Joonas kysyi vakavoituen vähän.

"Oon niin pulassa." Sain sanotuksi.

"Miten niin pulassa?" Niko vieressäni kysyi.

"Suoraan sanottuna mua ei vois vähempää kiinnostaa ne bimbot. Mut kuulemma mun vanhempiin otetaan yhteyttä."

"Ja?"

"Miten niin 'ja'? Tajuutteks te miten pettyneitä ne tulee olemaan?" Kysyin huolissani.

"Hei ei toi oikeesti oo niin iso juttu. Näitä sattuu, yks merkintä sinne tänne. Sitä paitsi, tääl ei ees anneta numeroo käytöksestä, eli tää ei tuu vaikuttaa mihinkään. Toisin sanoen saat jatkaa hikkeilyäs ihan rauhassa." Joel selitti. Pieni hymy kohosi huulilleni. Ehkä he olivat oikeassa. Ehkä tein taas asioista vaikeampia, kuin ne oikeasti olivat.