Aika Ennen Huomista || Blind Channel

28. Ooks sä kipee tai jotain?

⚠️TW⚠️
Syömisongelmat ja oksentaminen

Musiikintunti oli alkanut, seurueeni oli häädetty luokasta. Olin jälleen yksin sadistisen nelikon kanssa. Olihan luokka täynnä oppilaita, mutta eivät he tienneet mistään mitään. Eivät he tienneet, mitä kaikkea luokan sisällä tapahtui. Välillä he kuiskailivat toisilleen ja naureskelivat, välillä tuijottelivat ja selkeästi arvostelivat. Koko tilanne ahdisti hullun lailla, halusin ulos. Opettajakaan ei huomannut yhtään mitään. Toisaalta niin oli ehkä parempi. En olisi tarvinnut tämän sääliä tai sitä "olet hyvä juuri tuollaisena" -puhetta. Ja vielä vähemmän halusin hänen sekaantuvan asiaan. Se olisi varmasti vain lisännyt heidän kierroksiaan.

Tunnin loppuessa lähes juoksin ulos luokasta ensimmäisten joukossa. Tahtini oli niin kova, että en huomannut edessäni seisovaa opiskelijaa. Kävelin vauhdilla suoraan päin, sitten pyytelin tökerösti anteeksi. Katseeni nostaessa kuitenkin tunnistin pojan. Olli Elias Matela.

"Wou, ei sun nyt sentään ihan mun läpi tarvii mennä." Hän naurahti.

"Sori, en yhtään kattonu eteeni. Mut mitä sä täällä teet?"

"Muut meni jo edeltä ruokalalle, ni aattelin ettet sit oo ihan hukassa ja lähe ettii." Hän selitti edelleen hymy huulillaan. Se oli näky, joka sai polveni tutisemaan.

"Ai. No kiitti vaan." Naurahdin hieman kiusaantuneena. Sitten lähdimme tarpomaan kohti ruokalaa. Poika käveli lähes kiinni kyljessäni, ihan kuin tämä oli välillä sivellyt kättäni omallaan. En vieläkään oikein ymmärtänyt, mitä hän halusi. Hän sanoi tykkäävänsä minusta, mutta mitä se sitten tarkoitti? Saavuimme ruokalaan, saimme ruokamme ja löysimme muiden seuraan.

"Mikäs nuorella parilla kesti?" Joel kiusoitteli. Olin valahtaa valkoiseksi ja tukehtua ilmaan tuon kuullessani. Viereeni istunut Olli kuitenkin vain naurahti ja vastasi samalla mitalla takaisin.

Olimme istuneet pöydässä jo jonkin aikaa, odotimme kaikkien olevan valmiita. Kun jokainen oli pitkältä tuntuneen hetken jälkeen syönyt ruokansa, pääsimme lähtemään. Päätin toistaa eilistä kaavaa. Hyvästelin poikajoukon ja katosin mahdollisimman kauas heistä. Sitten etsin vessan ja lukittauduin sinne. Polvistuin jälleen lattialle ja työnsin sormet kurkkuun. Oloni oli jälleen hetken huono, mutta samalla helpottunut. Pian huono olo katosi ja jäljelle jäi vain helpotus.

Etsin poikalauman käsiini, hengailimme yleisessä oleskelutilassa, sillä bändiluokka oli varattu. Harvinaista, mutta totta. En juurikaan jaksanut osallistua keskusteluun, en oikein edes kuunnella. Heidän juttunsa menivät aika lailla ohi, olin uppoutunut jonnekin kauas tästä todellisuudesta. Pian kuitenkin havahduin siihe, kun Joonas huitoi kättään kasvojeni edessä.

"Häh?" Kysyin hämilläni, yrittäen ymmärtää tilannetta.

"Niin että ootko mukana?" Hän kysyi kärsimättömästi vastausta odottaen.

"Joo tietty. Missä?"

"Sä et kuunnellu yhtään mitä mä selitin, eiks niin?" Kitaristi varmisti.

"Sori."

"No joka tapauksessa, puhuttiin ens viikonlopusta. Mun porukat on koko viikonlopun poissa, et jos tuutte kaikki meille."

"Katotaan." Huokaisin ja olin valmis uppoutumaan takaisin omiin maailmoihini. Kuusi miehenalkua kuitenkin jatkoivat intensiivistä tuijottamista.

"Mitä?"

"Ooks sä ihan kunnossa? Et oo oikeen oma ittes." Aleksi ihmetteli.

"Oot vähän kalpeen näkönen. Ooks sä kipee tai jotain?" Olli järkeili. Se saattoi hyvinkin johtua esimerkiksi siitä, että olin juuri oksentanut vatsani vähäisen sisällön ulos. Tai siitä, etten ollut juurikaan nukkunut. Tai siitä, että koulussa oleminen yksinkertaisesti ahdisti. Mahdollisia syitä oli monia. Niistä en tietenkään sanoisi kenellekään yhtikäs mitään.

"Kaikki hyvin. Nukuin vaan vähän huonosti." Vakuutin heille mahdollisimman uskottava hymy kasvoillani. Muut tuntuivat uskovan, Ollia lukuunottamatta. Basisti tuijotti edelleen, ikään kuin yrittäen lukea kasvojani. Lopulta hänkin taisi antaa periksi.

Lähdimme kaikki omille teillemme, seuraava tunti kului onneksi nopeasti. Välitunnilla hivuttauduin tuttuun tapaan poikien seuraan. Viimeinenkin tunti oli nopeasti ohi, vihdoin pääsimme kotiin. Kävelimme jälleen Ollin kanssa samaa matkaa, sillä hän oli vaatinut saada saattaa minut. Suloistahan tuo oli, eihän sitä voinut kieltää. Hetken tarpomisen jälkeen saavuimme tutun kerrostalon alaovelle. Tuijotimme hetken toisiamme, kunnes tuo avasi suunsa.

"Onks kaikki varmasti hyvin?" Hän kysyi.

"On, on ja on. Kiitti huolenpidosta, mut mä pärjään." Vakuutin jälleen.

"No jos sä niin sanot. Oot vaan ollu jotenki ihan outo viime aikoina."

"Ja nytkö sä sit sanot mua oudoks?" Kysyin esittäen loukkaantunutta.

"No en mä nyt sillä tavalla." Hän pyöräytti silmiään ja naurahti.

"Haluuks sä tulla mun luo yöks?" Hän kysyi yhtäkkiä.

"Mistä moinen neronleimaus?" Kysyin naurahtaen.

"Ja nytkö sä sit et haluu mun seuraa?" Hän kysyi vuorostaan leikkien loukkaantunutta.

"No joo mä ansaitsin ton. Ehkä mun sit pitää tulla, ettei pikkuselle tuu paha mieli." Naurahdin hänelle. Siispä kiipesimme ylös asuntooni ja otimme hetken aivan rennosti. Ei kiirettä mihinkään. Istuimme sohvalla, poika veti minut kylkeensä kiinni.

Lopulta päätin alkaa pakkaamaan tavaroitani. Sen tehtyäni suuntasimme jälleen pojan luokse. Matka sujui nopeasti ja mukavasti. Perille päästyämme tajusimme, etteivät hänen vanhempansa olleet kotona. Pienen ympäriinsä tallustelemisen jälkeen keittiön pöydältä löytyi keltainen post-it -lappu, jossa pojan äiti kertoi heidän lähteneen isovanhempien luokse käymään, ja että he yöpyisivät hotellissa. Pieni virne nousi basistin kasvoille.

"Ollaanki sit vissiin ihan kahestaan." Hän totesi ja laski lapun kädestään. Hän käveli luokseni ja veti minut intohimoiseen suudelmaan, johon tietysti vastasin. Yllätyksekseni hän puraisi huultani pienesti, mikä sai minut avaamaan suuni. Hän käytti tilaisuuden hyväksi ja sujautti kielensä suuhuni. Se tuntui oudolta, se oli niin uutta. Pian toimintamme keskeytyi ovikellon soittoon.

"Ei tarvii avata." Hän vähätteli, kun olimme irrottautuneet suudelmasta, edelleen kiinni toisissamme seisten.

"Se voi olla ihan kuka vaan, avaa nyt vaan." Naureskelin tämän hölmöydelle.

"Oot sä kyl vaativa nainen." Hän naurahti ja lähti päätään pudistellen kohti ovea. Oven avautuessa sisään asteli, kukapa muukaan, kuin Joonas Porko. Hän tervehti ensin Ollia aivan normaalisti, sitten hän huomasi minut ja virnisti.

"Enkai mä vaan keskeyttäny mitään?" Blondi naurahti

"Et tietenkää. Mut mitäs sä täällä?" Olli kysyi ystävältään.

"No siis unohdin mun avaimet kotiin. Ja porukat tulee vast huomenna. Et oisko mitenkään mahdollista, et voisin tulla tänne yöks? Ymmärrän kyl jos-"

"Oot sä kyl urpo. Mut jää vaan, jos sua ei haittaa et Elianaki jää."

"Kiitti, oot ihan paras." Kitaristi huokaisi helpotuksesta ja halasi toista poikaa. Söpöä. Mutta miten ihmeessä kaikkien vanhemmat olivat jossain juuri samaan aikaan? No, se siitä rauhasta sitten. Ei sillä, ettenkö Joonaksen seurasta pitäisi. Olihan hänkin aivan mahtava.

Menimme kaikki Ollin huoneeseen, minä tein läksyjä sängyllä ja he pelasivat. Oikeastaan en edes tehnyt mitään. Lähinnä vain makasin sängyllä ja leikin lukevani tehtävänantoa. Sitä jatkui ensin kymmenen minuuttia, sitten puoli tuntia, tunti ja lopulta lähes kaksi tuntia. Mitään en ollut saanut aikaiseksi. Sängyn reunalla istuneet pojat eivät tuntuneet edes muistavan läsnäoloani. Toisaalta oli ihan kiva saada hetken rauhaa, mikäli heidän meluaan ei laskettu. Pelin päätyttyä Olli kuitenkin kääntyi puoleeni.

"Hei anteeks, sul on varmaan ihan kauhee nälkä ku et oo syöny koulun jälkee mitään. Tuu, mennää ettii jotain." Hän kehotti, heidän suunnatessaan ovea kohti.