Aika Ennen Huomista || Blind Channel

8. Pieni perheriita vaan

⚠️TW⚠️
Kiusaaminen

He taisivat olla väärässä. Eilisen välikohtauksen jälkeen Isäni oli melko kiihdyksissä. Jouduin pitämään puhelinta lähes äänettömällä, sillä miehen huuto tuntui kaikuvan koko asunnossa.

I: Eliana mitä helvettiä?

E: Mähän sanoin jo, en oo kiusannu ketään.

I: Älä valehtele, se ei auta sua yhtään!

E: No siinä se, kun en valehtele. Miks edes oma isä ei voi olla mun puolella?

I: Tohon et kyllä ryhdy! Jos sä teet jotain tollasta, ni kanna nyt jumalauta sit ees vastuu siitä!

E: Meneeks viel pitkään? Tätä menoo myöhästyn koulusta.

I: Sä et edes ymmärrä, miten pettyny oon suhun!

Se oli tarpeeksi. Lopetin puhelun ja otin tavarani. Kyyneleet silmissä lähdin kiiruhtamaan kohti koulua. En ollut ikinä kuullut isää noin vihaisena, se minua kieltämättä hieman pelotti. En ollut aiemmin sanonut hänelle vastaan, se tuntui hassulta. Nuo sanat, joita hän suustaan sylki. Ne sattuivat. Miten oma isänikin oli minua vastaan? Kaikesta huolimatta en aikonut näyttää nelikolle, mitä he olivat saaneet aikaan. En halunnut päästää heitä niskan päälle, joten päätin olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Siksi minun pitikin käydä vessassa huuhtomassa kasvoni, kun pääsin koululle.

Menin tuttuun tapaamispaikkaan, josta tietysti löysin tuttuja kasvoja. Siellä juttelimme hetken uhkaavasti lähestyvästä koeviikosta. Tai olihan siihen nyt vielä aikaa, mutta kuitenkin. Keskustelun aikana olin saanut kummallisia katseita milloin keneltäkin. Lopulta Olli avasi suunsa.

"Ooks sä itkeny?" Hän kysyi tyynesti.

"Miten nii?" Kysyin leikkien tyhmää. Se oli luultavasti turhaa. Punoittavat silmäni ja epämääräinen ääneni olivat kai paljastaneet sen.

"Kyl sen huomaa. Mikä juttu?" Joonas uteli.

"Ei mitään erikoista. Pieni perheriita vaan." Vakuutin.

"Porukat tais oikeesti suuttuu?" Joel arveli. Vastasin nyökkäyksellä.

"Kyl ne leppyy, usko pois." Tommi vakuutti.

"Millon sul on ruokailu?" Joonas kysyi vaihtaen aihetta.

"Kahen tunnin päästä. Kui?"

"No hyvä. Tuut sit istuu meiän kaa." Hän ilmoitti.

"Ei mulla taida olla vaihtoehtoa." Arvelin naurahtaen.

"Ei oo ei." Niko vahvisti nauraen.

Istuin matikantunnilla, minun oli vaikea keskittyä ja tehdä tehtäviä. Opettaja oli poissa, joten vuorossa oli itsenäistä työskentelyä. Isän aamuiset sanat pyörivät mielessäni. Tarkoittiko hän niitä, vai olivatko ne raivonpuuskan suuhun tuomia? Oli miten oli, toivoin, etten olisi kuullut niitä. Hän minut tänne oli pakottanut, joten mielestäni olisi ollut reilua edes kuunnella, mitä hänelle yritin kertoa. Se oli ilmeisesti liikaa pyydetty. En ollut nukkunut kunnolla, sillä olin pelännyt isän reaktiota. Eikä se tainnut olla ihan turhaa. Olin väsynyt, todella väsynyt. Normaalisti ikäiseni olisivat suunnanneet kauppaan ostamaan energiajuomaa, mutta en minä. Olin yksi niistä harvoista, joka ei ikinä juonut sellaisia. Huomaamattani alkoi olla vaikea pitää silmiä auki.

Kävelimme ostoskeskuksessa käsi kädessä. Ella oli suostunut viemään minut sinne, vaikka oli itse varmasti väsynyt ensimmäisen koeviikkonsa jäljiltä. Siksi häntä rakastinkin. Hän oli aina valmiina pistämään tarpeeni omiensa edelle. Hän oli paras mahdollinen isosisko, jota olisin voinut toivoa. Isä ei ollut samaa mieltä.

"Sä et siivonnu huonettas ennen kun lähit!" Mies huusi eteisessä, heti kotiin päästyämme.

"Mä oon 16, sun ei tarvii käskee siivoomaan omaa huonetta." Vanhempi tyttö sanoi tyynesti ottaessaan takkia pois.

"Mä oon tän talon isäntä, sun kuuluu kuunnella mua. Ihan vitun sama ootko mun lapsi vai et."

"Miks sä aina kiroilet?" Kysyin mieheltä.

"Ne on sellasia voimasanoja. Ne auttaa saamaan asian perille. Mut vaan aikuset saa kiroilla."

"Herätys." Pääni nousi salamana ylös, kun tunsin jonkun ravistelevan minua. Olinko oikeasti nukahtanut tunnille? Herätessäni näin kuusi miehenalkua ympärilläni.

"Mitä te täällä teette?" Kysyin hämmentyneenä.

"No meidän piti mennä syömään mut sua ei näkyny. Tultiin sit ettii sua ja löydettiin sut nukkumasta yksin luokassa." Niko nauroi. Kävi järkeen. Nousin ylös epämukavalta leposijalta, lähdimme suunnistamaan kohti ruokalaa. Jono oli pitkä, mielestäni jopa liian pitkä. Olin yrittänyt suostutella heitä jättämään ruokailun väliin ja käymään kaupassa, mutta kuusi nälkäistä nuorta olivat eri mieltä asiasta.

Pitkään jatkuneen jonottamisen jälkeen löysimme vihdoin sopivan paikan itsellemme. Meitä oli seitsemän, pöytä oli suunniteltu kuudelle. Jonkun täytyi siis siirtää tuoli pöydän päähän ja tukkia kulkuväylä. Se joku en onneksi ollut minä. Istuimme ja söimme kaikessa rauhassa, sillä seuraavan tunnin alkuun olisi vielä reilusti aikaa. Sovimme, että poikajoukko tulisi koulun jälkeen luokseni. Pitihän minunkin sentään esitellä matala majani. Kun olimme saaneet syötyä, lähdimme taas yhtenä ryhmärämänä kohti kaikille jo varmasti tuttua bändiluokkaa. En ymmärtänyt, miksi he viettivät kaiken aikansa siellä. Kyllä koulussa oli oleskeluun tarkoitettuja tilojakin. Toisaalta, ne olivat useimmiten täynnä. Kumma kyllä, en ollut vieläkään törmännyt neljään barbinukkeen. Ei sillä, että olisin edes halunnut.

Oli hassua, miten kuusipäinen joukkio oli ottanut minut mukaan tuosta vain. He olivat kaikki vuoden vanhempia, ja kaiken lisäksi olin ainoa tyttö. Miksi? Miksi he olivat halunneet minut mukaansa? Hassua, että ensin en edes halunnut tutustua heihin. Vaikka olimme tunteneet vasta noin viikon, tiesin heistä jo paljon. Minä puolestani olin välttänyt asioistani puhumista. En halunnut heidän tietävän perhedraamasta, saatika siskostani. Olisi ollut liian aikaista. He tiesivät kuitenkin sen, että olin intohimoinen opiskelija. Siksi he päästivätkin minut lähtemään seuraavalle tunnille. Matkalla ylimpään kerrokseen puhelimeni värähti. Se oli tuntematon numero, mutta ei sama kuin viimeksi.

"Älä luulekaan et tää jäis tähän."

Oliko nyt se hetki, kun pitäisi juosta lähimmälle juna-asemalle ja lähteä takaisin Turkuun? Ei. En jaksanut ottaa heidän uhkauksiaan vakavasti. Suoraan sanottuna en jaksanut kiinnostua asiasta. Siispä suljin puhelimen ja jatkoin matkaa. Pääsin luokan edustalle odottamaan opettajaa ilman, että hullu bimbojengi kävi päälle. Luulivatko he oikeasti tekevänsä vaikutuksen? Naurettavaa. Ennen kuin ehdin sulkeutua ajatuksiini, opettaja saapui ja tunti alkoi.

10...9...8...7...6...5...4...3...2...1... Vapaus! Kellot soivat viimeisen kerran päivän aikana, joten ryntäsin ulos luokasta. Tiesin, missä Joonaksella, Tommilla ja Aleksilla oli tunti, joten menin odottamaan heitä. En kuitenkaan ehtinyt sinne asti, kun Joel käveli vastaan käytävässä. Päätimme sitten jatkaa samaa matkaa. Sain kuitenkin pitkän blondin suostuteltua poikkeamaan kaapillani. Sinne ei onneksi ollut pitkä matka, sillä olimme jo ylimmässä kerroksessa. Kiemurtelimme tiemme ihmisjoukon läpi, ja lopulta kaappi oli jo näköpiirissä. Jo melko kaukaa pystyin erottaa oveen kiinnitetyn keltaisen post-it -lapun. Olin ensin hieman hämilläni. Sinne päästyämme nappasin lapun taskuuni, ennen kuin Joel ehti sitä edes huomata.

Otin kaapista pari sinne jättämääni kirjaa, sitten lähdimme metsästämään muita. Pian koko porukka oli kasassa, joten lähdimme suunnistamaan kohti kotiani. Jättäydyin hieman taaemmas, mutta en huomattavasti. Vaivihkaa päätin katsoa, mitä lapussa luki.

Tapa ittes huora.