Aika Ennen Huomista || Blind Channel

14. Mitä tää on?

⚠️TW⚠️
Paniikkikohtaus ja itsetuhoisuus

Istuin lattialla pienessä mytyssä. Hädin tuskin kykenin näkemään mitään, sillä silmäni olivat kyynelten hukuttamat. Aloin hyperventiloida. Sydämeni tuntui kuristuvan, minä tunnuin kuristuvan. Happi ei tuntunut pääsevän keuhkoihini asti, vaikka kuinka hengitin. En tiennyt mitä tapahtui. Näin ei ollut ennen käynyt. Olin peloissani ja hajalla. En voinut uskoa, mitä oma isäni oli minulle juuri sanonut. Mikään ei ollut ikinä sattunut niin paljon, kuin hänen sanansa. Eivät kiusaajien sanat, eivät heidän tekonsa. Ei mikään. En kestänyt enää.

Halusin tilanteeseen helpotuksen. Nousin lattialta ja menin keittiöön. Avasin laatikon ja tartuin siellä olleeseen veitseen. Normaalisti olisin pysähtynyt miettimään, kannattaisiko niin tehdä. En tällä kertaa. Se jokin sisälläni oli poissa. Isän sanat olivat tappaneet loputkin sen jäänteistä. Sitä ei enää ollut. Nostin hihani ja viilsin. Se sattui, mutta mitä olin odottanut? Viilsin uudestaan ja vielä uudestaan. Mikä minuun oli mennyt? Muutama kuukausi sitten en olisi voinut edes kuvitella tekeväni mitään tällaista, mutta tässä sitä nyt vain oltiin. Laskin veitsen kädestäni ja romahdin uudestaan lattialle istumaan. Huomasin, että happi oli alkanut taas kulkea. Haavojen ja veitsenterän aiheuttama kipu oli harhauttanut ajatukseni muualle.

Istuin yhä maassa. En jaksanut nousta. En halunnut nousta. Halusin kadota savuna ilmaan. Toivoin maan nielaisevan minut sisuksiinsa. Lopulta kuitenkin nousin ja huuhtelin haavani kylmän veden alla. Etsin ensiapulaukun, josta otin esiin sideharsoa, jota kiedoin haavojen ympärille. Se oli vaikeaa yhdellä kädellä, mutta onnistuin lopulta. Nojasin keittiön työtasoon. Miksi? Miksi minä? Mitä olin tehnyt ansaitakseni kaiken tämän? Halusin vain unohtaa tämän maailman ja kadota.

Olin kadottanut ajankulun aivan täysin. En tiennyt yhtään, kuinka kauan olin hortoillut edestakaisin ympäri keittiötä. Olin yhä eilisissä vaatteissa, joten päätin käydä vaihtamassa ne. Halusin käydä suihkussa, mutta en viitsinyt. Olin vasta saanut haavat tyrehtymään ja onnistunut sitomaan ne, joten en halunnut joutua tekemään sitä uudestaan. Siispä päädyin vain tonkimaan kaapistani puhtaat vaatteet. Ne vaihdettuani rojahdin sängylle makaamaan, kattoa tuijottaen. Rauhaa ei kestänyt kauaa, sillä ovikello soi. En tehnyt elettäkään noustakseni. Kello soi uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Lopulta nousin ylös ja menin ovelle tarkistamaan, kuka siellä oli. Kurkistin ovisilmästä ja huomasin Ollin seisovan oven toisella puolen. Halusin avata oven. Halusin pyytää hänet sisään ja halata. Halusin kertoa kaikesta, mitä täällä oli tapahtunut. Silti en vain pystynyt siihen. En voinut nähdä häntä tai muita. En nyt.

Poika seisoi sitkeästi oven takana pitkään. Välillä hän yritti huhuilla oven läpi, välillä hän odotti hiljaa. Välillä hän puhui puhelimessa, ilmeisesti muiden poikajoukon jäsenten kanssa. Tuntui pahalta tehdä hänelle näin, mutta en voinut muutakaan. Se oli ainoa sopiva ratkaisu tilanteeseen. Tai niin ainakin itselleni uskottelin. Lähes puolitoista tuntia kestäneen odotuksen jälkeen poika luovutti ja lähti. Olin samalla helpottunut, mutta  samalla lähes lohduton. Oi, kuinka paljon olisinkaan halunnut hakea lohtua basistista. Se kun ei valitettavasti ollut vaihtoehto. Minun vain olisi opittava taas pärjäämään yksin, halusin tai en.

Seuraavat päivät kuluivat kotona yksin istuessa. Äiti ei ollut ottanut yhteyttä, vaikka olimme niin puhuneet. Isästäkään ei ollut kuulunut, onneksi. Miehenalut taas olivat käyneet säännöllisesti oveni takana siinä toivossa, että suostuisin sen avaamaan. Sitä en ollut tehnyt. Ymmärsin kyllä heidän huolensa. Olinhan vain vetäytynyt omiin oloihini, sen jälkeen kun olin estänyt heidät kaikkialla. Ei siis sillä, että sen olisin itse tehnyt. Päätös ei todellakaan ollut minun käsissäni. Siltikään en olisi halunnut nähdä heitä. En syyttänyt heitä, en ollut vihainen heille. Silti mietin, oliko kaikki sattumaa. Turussa asuessani kaikki oli ollut hyvin. Minulla oli muutamia ystäviä, viihdyin koulussa, pärjäsin perheeni kanssa. Tänne muutettuani kaikki oli muuttunut. En voinut mitään tunteelle siitä, että jokin sisälläni oli sammunut. En vain tiennyt mikä. Silti saatoin aistia sen puuttuvan.

Olin ollut eristyksissä ulkomaailmasta neljän päivän ajan. Olin edelleen saanut viestejä bimbojengiltä ja heidän ystäviltään. Monia viestejä. Viestejä, joissa olemassaoloani halveksuttiin. Viestejä, joiden mukaan olin täysin hyödytön. Viestejä, jotka käskivät tappaa itseni. Siinä hetkessä ajatus sellaisesta ei edes pelottanut. Päinvastoin. Se olisi tuntunut hyvältä ratkaisulta. Silti tiesin, etten sitä tekisi. Ei, en vielä. Kehää kiertävät ajatukseni katkaisi jälleen ovikello. En aikonut edes nousta, sillä tiesin kyllä kuka siellä oli. Olihan tätä jatkunut jo muutaman päivän.

"Eliana kiltti. Halutaan vaan tietää et oot kunnossa." Kuului Nikon epätoivoinen ääni oven takaa. Leikin, etten olisi kuullut häntä.

"Ihan oikeesti, tuun täst ovest läpi jos et avaa. Mä tiedän et sä kuulet." Ilmoitti Joelille kuuluva ääni. Niko ei siis tullutkaan yksin.

"Voit lopettaa tän pelleilyn jo. Jos me tehtiin tai sanottiin jotain väärää, oon pahoillani. Ei oltas missään nimessä haluttu pahottaa sun mieltä. Mut just nyt halutaan vaan tietää et kaikki on hyvin." Joonakseksi paljastunut kolmas henkilö sanoi.

"Oo kiltti." Niko toisti. Tunsin piston sydämessäni. Hekö luulivat tämän olevan heidän vikansa? Luovutin. Päätin mennä ovelle ja kurkistaa jälleen ovisilmästä. Siellähän seisoi koko joukko.

"Kaikki hyvin. Voitte mennä." Sanoin hiljaa oven läpi, pidätellen itkua. Tuntui ihanalle kuulla heidän äänensä, vaikkakin hieman haikeissa merkeissä.

"Eliana? Mitä tää on?" Aleksi kysyi.

"Ei tää teistä johdu. Ette te mitään väärää oo tehny. Mut olkaa kilttejä ja menkää."

"Ei todellakaan mennä. Mitä tapahtu? Et sä nyt varmaan ilman syytä meitä oo vältelly. Jos sitä enää pelkäks välttelemiseks voi sanoo." Joonas kumosi pyyntöni.

"Oikeesti menkää nyt vaan. Se ois kaikille parempi." Pyysin viimeisen kerran ennen patoni pettämistä.

"Miks sä teet näin? Kai sä tiedät, et me oikeesti välitetään susta?" Olli avasi suunsa ensimmäistä kertaa. En ollut varma, mitä siihen olisi pitänyt vastata. Tiesin kyllä heidän välittävän, mutta en jostain syystä halunnut enää myöntää sitä itselleni. Isäni kanssa käydyn keskustelun jälkeen koin parhaaksi jatkaa ilman heitä, vaikka se tulisi olemaan vaikeaa. Edelleenkään en ollut vihainen heille. Jos jollekin, niin isälle. Ja itselleni. Aloittaessani koulun, tiesin ettei pitäisi ystävystyä kehenkään. Silti annoin sen tapahtua. Olin idiootti. Nyt hekin joutuivat kärsimään huonoista valinnoistani.

"Menkää pois!" Sanoin jo ääntäni korottaen. Lähdin ovelta ja päätin mennä suihkuun. Ehkä se selkeyttäisi ajatuksiani.

Päivät kuluivat. He eivät olleet enää käyneet ovellani. Olin ajanut heidät pois luotani. Olin yksin, mutta sitähän olin halunnutkin. Olinhan? Oloni oli kamala. Kaikki se ulkopuolinen paine oli minulle liikaa. Isä ja koulussa vaaniva nelikko, joka varmasti odotti kimppuuni pääsyä. Edelleen lähes vieras kaupunki, jossa tunsin olevani hukassa. Sisälläni myrskysi yhtä lailla. Tikittävä tunne siitä, miten hirveä ihminen olin. Muistutus siitä, mitä olin itselleni tehnyt. Kamalat unet siskostani. En ollut varma, miten pitkään jaksaisin. Nyt minun ei sentään tarvinnut olla koulussa loman vuoksi. Mutta mitä tapahtuisi, kun joutuisin pian palaamaan sinne?

A/n:
Tää luku saattaa olla vähän sekava ja sisältää vähän kaikenlaista. En yksinkertaisesti osannut kirjottaa tätä mitenkään järkevästi :*)
Pahoittelut siis tästä, seuraava luku on toivottavasti jo järkevämpi. Ajatukset oli tätä kirjoittaessa muutenkin jotenkin jossain aivan muualla. No mut hei, ei mulla muuta. Pitäkää kiva päivä <3