Aika Ennen Huomista || Blind Channel

27. Onks pakko?

Olin ilmeisesti onnistunut nukahtamaan jossain kohtaa, sillä heräsin herätyskellon inhottavaan huutoon. Turhautuneena sammutin sen ja nousin ylös sohvalta, jolle olin nukahtanut toistamiseen. Kävin kylppärissä ja yritin saada väsymystä pois kylmän veden avulla, turhaan tietenkin. Menin keittiöön ja aloin keittää kahvia, jos siitä olisi vaikka apua. Istuin pöydän äärellä ja pohdin elämän tarkoitusta. Olin niin väsynyt, ettei kouluun raahautuminen kuulostanut kovin houkuttelevalta idealta. Oli vasta tiistai, ja olin aivan uupunut viikkoon. Sain kahvini ja yritin olla nukahtamatta.

Juotuani pesin kupin ja siirryin tekemään aamutoimia. Pesin hampaani, vaihdoin vaatteeni ja yritin tehdä jotain hiuksilleni. Lopulta päädyin tosin luovuttamaan niiden suhteen. Ei aikaakaan, kun täytyi lähteä tarpomaan kohti vankilaa, jota kutsuttiin ilmeisesti myös kouluksi. Laahustin hitaasti ja veltosti koko matkan, hädin tuskin jaksoin nostaa jalkojani. Pitikin nukahtaa eilen ihan miten sattuu. Ikuisuudelta tuntuneen matkan jälkeen saavuin koululle ja pääsin suojaan julmalta luonnolta. Sisällä oli lämmin, mutta ilmapiiri oli kylmä.

"Oho, et oo tainnu oikeen nukkuu." Niko naurahti heti, kun astelin bändiluokkaan ja heittäydyin uupuneena sohvalle makaamaan.

"Mistäs moinen päätelmä?" Kysyin sulkien silmäni.

"Et näytä mitenkää erikoisen energiseltä." Tommi totesi huvittuneena. Enkö tosiaan? Enpä olisi arvannut. Mumisin jotain vastaukseksi.

"Onks kaikki hyvin?" Kuului tuttu ääni yläpuoleltani. Säpsähdin hieman ja avasin silmäni, nähdäkseni Ollin nojaamassa sohvan käsinojaan. En jaksanut aloittaa keskustelua, joten näytin tälle peukaloa ja suljin silmäni uudestaan. Hän naurahti ja siirsi jalkojani päästäkseen istumaan sohvalle. Saatuaan mukavan asennon, poika otti jalkani syliinsä. Pieni hymy kohosi tahtomattani huulilleni. He keskustelivat jostain, en kuunnellut. Olisin voinut maata siinä vaikka loppuelämäni.

"Herätys. Pitäs lähtee tunnille." Basistille kuuluva ääni huhuili, tämän ravistellessa jalkojani.

"Onks pakko?" Tuhahdin ja käännyin vatsalleni makaamaan.

"On. Nouses nyt. Et sä paljoo paina, mut en mä sua silti viittis kantaa." Hän naurahti ja nousi. Ensinnäkin, mitä tuo muka painostani tiesi? Ei selkeästi mitään. Päätin luovuttaa ja nousta. Muut kävelivät jo edellä, minä matelin perässä. Lopulta tiemme erkanivat ja lähdimme kaikki omiin suuntiimme. Minulla oli heti ensimmäisenä matikkaa. Lähtisin tunnilta hieman aikaisemmin, sillä minulla oli keskustelu opinto-ohjaajan kanssa. Halusinko keskustella tämän kanssa? En. Oliko minun pakko? Valitettavasti.

Kellon viisarit liukuivat eteenpäin kovaa tahtia, nyt minun täytyi lähteä keskusteluun. Nousin paikaltani ja ilmoitin opettajalle lähteväni, sitten poistuin luokasta. Laahustin alakertaan ja metsästin opon toimistoa. Olihan se joskus tutustumispäivänä näytetty, mutta en ollut koskaan joutunut käymään siellä. Kerta se on ensimmäinenkin. Pienen tähyilyn ja ympäriinsä haahuilun jälkeen löysin oikean paikan. Odotin oven ulkopuolella ahdistuneesti kohtaloani. Pian oven avasi pitkä, ehkä noin kolmekymppinen mies.

"Sä olit tulossa keskusteluun?" Hän varmisti, johon nyökkäsin vastaukseksi. Hän pyysi minut peremmälle ja suljin oven perässäni. Tämä tulisi olemaan elämäni pisin puolituntinen.

"Eliana, olihan se?" Hän varmisti katsellessaan tietokoneen näyttöä.

"Joo." Vastasin hiljaa.

"No, mites sulla on sujunu?" Hän kysyi ja käänsi katseensa minuun. Voiko ympäripyöreämmällä kysymyksellä edes aloittaa?

"Ihan hyvin." Vastasin melko mitäänsanomattomasti.

"Nukutko sä tarpeeks?" Hän kysyi pian.

"Yleensä."

"Vai niin. Sä olit kirjottanu tänne, et sun perheeseen kuuluu äiti ja isä. Käsittääkseni sä asut yksin. Missä sun vanhemmat siis asuu?" Mies kysyi ja tarkasteli lomaketta, jonka olin täyttänyt ensimmäisellä kouluviikolla. Oi, miten asiat olivat muuttuneet siitä.

"Turussa."

"No niinhän tuolla Wilmassa lukeekin. Millaista on ollut asua yksin?" Aloin jo nyt saada tarpeekseni tämän kysymyksistä.

"Ihan kivaa."

"No se on hyvä. Millaiset välit sulla on sun vanhempiin?"

"Ihan normaalit." En todellakaan aikonut avautua hänelle ja kertoa elämäntarinaani. Ei ikinä.

"Ootko sä saanu kavereita?"

"Joo."

"Hyvä, ne on kyllä tosi tärkeitä lukioaikana."

"Jep..." Kysymyksiä oli sadellut toinen toisensa jälkeen. Välillä hän kyseli harrastuksistani, välillä lempi kouluaineistani. Hän uteli, olinko ottanut käyttöön uusia opiskelutekniikoita, olinko viihtynyt Oulussa ja muistinko mitään alakoulun ensimmäisestä päivästä.

"Mitäs jatkosuunnitelmia sulla on? Ootko ajatellu jotain yliopistoa tai jotain?"

"Enpä oikeen."

"No se ei haittaa, sulla on tässä vielä hyvin aikaa. Ja jos sulle tulee jotain kysymyksiä tai haluat muuttaa lukujärjestystä, niin tuu ihan rohkeasti koputtaa mun toimiston ovea."

"Juu." Huone vajosi hetkelliseen hiljaisuuteen.

"Onks sulla kaikki hyvin? Vaikutat vähän poissaolevalta." Mies kysyi mietteliäänä.

"On. Kaikki hyvin. Voinks mä nyt mennä?" Vakuutin ja kysyin, vastaukseksi hän nyökkäsi. Noustessani päätäni alkoi huimata, mutta se ei onneksi kestänyt kauaa. Se meni ohi yhtä nopeasti kuin alkoikin. Keräsin tavarani ja lähdin. Jäin aulaan istuskelemaan, sillä tunti olisi loppunut viiden minuutin kuluttua.

Istuin aulan sohvalla, oppilaita rynni ohitseni. Nyt täytyi vain odottaa tiettyjä henkilöitä. Hetken kuluttua he jo tulivatkin rappusia pitkin yhdessä kasassa. Kävelin heidän luokseen, siitä lähdimme suunnistamaan bändiluokkaan. Minulla olisi seuraavaksi musiikkia, se ahdisti. En todellakaan halunnut nähdä Amandan kamalaa naamaa. Tai oikeastaan, ei hän millään tapaa ruma ollut. Itse asiassa hän oli juuri niitä, joita muut tytöt aina kadehtivat. En voinut kiistää, ettenkö olisi näyttänyt mieluummin hänen kaltaiseltaan, kuin itseltäni. Varjopuolena tytöllä tosin oli rumaakin rumempi persoonallisuus.

Selvisimme käytävillä parveilevien oppilaiden lävitse määränpäähän, nyt istuskelimme tutussa luokassa. He työskentelivät uuden biisin parissa, minä lähinnä seurasin sivusta. He olivat kyllä hyviä ikäisikseen, he tulisivat vielä pääsemään pitkälle. Sentään edes heidän tulevaisuudellaan oli jonkinalinen suunta. Minä puolestani olin hukassa. Mitä tekisin lukion jälkeen, jos ylipäätään selviäisin loppuun asti? Sanomattakin oli selvää, että isän tahtoon en taipuisi. En enää. Minusta hän ei tekisi minkäänlaista tähteä. Ei ikinä. Sen tiesin, että Turkuun en jäisi. Halusin mahdollisimman kauas isästäni, halusin unohtaa hänet ja aloittaa alusta. En vielä tiennyt, miten se onnistuisi. Olisin silloin onneksi jo täysi-ikäinen, joten teoreettisesti mies ei voisi aikeilleni mitään. Käytäntö olikin sitten asia erikseen. Joka tapauksessa, ennemmin karkaisin, kuin jäisin hänen luokseen.