Aika Ennen Huomista || Blind Channel

36. Juokse nyt jumalauta!

⚠️TW⚠️
Väkivalta, paniikkikohtaus

Isä käveli lähemmäs sohvaa, jolla istuimme. Äiti seurasi tilannetta hermostuneena sivusta. Tunnelma oli jännittynyt, ikään kuin odotin jotain pahaa tapahtuvan pian. Minä olin romahtaa siihen paikkaan, mutta vieressäni ollut poika piti minut kasassa. Pian kuitenkin mies nosti tämän rinnuksista seisomaan, hellittämättä otettaan. Hänen kasvonsa olivat täynnä raivoa. Jos hän olisi ollut animaatioelokuvassa, hänen korvistaan olisi varmasti leijaillut sankkaa savua. Olli puolestaan, oli vaikeasti tulkittavissa. Hänen normaalisti helppolukuisista kasvoistaan, oli tällä kertaa vaikea saada selkoa. Sitten se tapahtui. Kaikki kävi niin nopeasti. Raivopäinen isäni viskasi poikaparan maahan kovakouraisesti ja kävi tämän kimppuun.

"Juho! Lopeta nyt helvetti!" Äiti huusi hysteerisenä.

"Isä! Mitä vittua sä teet, helvetin hullu!" Huusin paniikissa, kyynelten valuessa poskilleni rajusti. Maassa maanneen pojan kasvoilla oli verta, mutta en osannut päätellä, mistä se oli siihen vuotanut. Tartuin isäni käsivarteen, yrittäen estää häntä lyömästä poikaa enää uudestaan. Olin tukehtua.

"Isä oo kiltti, lopeta!" Huusin itkien. Sanoillani ei ollut mitään vaikutusta häneen. Äitini huomasi epätoivoni, jolloin hänkin tarttui mieheensä, yrittäen saada hänet lopettamaan. Turhaan. Hän ei kuitenkaan luovuttanut. Kerättyäni hieman rohkeutta, menin auttamaan naista. Kuin ihmeen kaupalla saimme miehen irti Ollista. Hän vaikutti olevan kunnossa, jos ruhjeita ja verta ei laskettu.

"Juokse nyt jumalauta!" Huusin hänelle täyden paniikin vallassa. Hän ymmärsi heti sanoman ja kiskoi itsensä ylös lattialta. Pian hän lähti juoksemaan ovea kohti, jatkaen ovesta ulos.

"Vittu olishan se pitäny arvata et ootte ton pennun puolella! Se ei muuten nää huomista!" Isä huusi ja kiskoi itsensä irti. Sitten hän lähti juoksemaan basistin perään. Samassa kaiken ryminän keskellä äiti juoksi ulos asunnosta. Olin jäänyt yksin. Lattialla ollut pieni verilätäkkö sai oloni heikoksi. Happi ei kulkenut. Tunsin paniikkikohtauksen iskevän kovempaa, kuin koskaan. En voinut jäädä tänne. Minun oli pakko lähteä.

Nappasin puhelimen ja avaimet, sitten lähdin itsekin juoksemaan ulos. Minne? Ei mitään käsitystä. En vain voinut jäädä sinne. Olin huolesta sairas, peloissani, ahdistunut ja totaalisessa paniikissa. Hädin tuskin pysyin pystyssä. Sitten muistin, mitä minulle oli aiemmin sanottu.

"Mut sit oikeesti soitat, jos tuntuu siltä."

Nyt jos joskus tuntui siltä. Juoksin vielä jonkin matkaa ikään kuin toivoen, että löytäisin basistin. Turha toivo. Pelko kalvoi sisintäni. Mitä jos isä oli saanut hänet kiinni? Mitä jos hän makasi juuri tälläkin hetkellä jossain, taistelemassa hengestään? Se oli jotain, mitä minun ei olisi pitänyt ajatella. Siitä ei ollut mitään apua, päinvastoin. Koko kehoni tuntui lamaantuvan, romahdin jonkin talon seinää vasten, itkiessäni holtittomasti. Avasin puhelimen ja etsin Nikon numeron. Kesti hetken, mutta lopulta hän vastasi.

N: Moi! Onks kaikki hyvin?

E: Se- Se on ihan var- Ihan varmasti k-kuollu.

N: Wou! Rauhotus vähän. Missä sä oot? Mitä tapahtuu?

E: Se on m-mun v-vika. Mitä jos s-se on kuollu?

N: Mitä sä nyt selität? Eliana, missä sä oot?

En pystynyt enää vastaamaan. En oikeasti saanut happea. Tuntui, kuin menettäisin tajuni hetkenä minä hyvänsä. Puhelun toisessa päädyssä Niko yritti epätoivoisesti rauhoitella ja selvittää sijaintiani. Se oli kaikki turhaa. Kaikki oli lopussa. Kaikki oli ohi. Tästä ei enää selvittäisi. Kaikki on ohi. Se oli viimeinen ajatukseni, ennen kuin kaikki pimeni.

Tunsin jonkun käsien kannattelevan vetelää ruumistani. Päätäni särki. En kyennyt avaamaan silmiäni, mutta kuulin ympäriltäni puhetta. Aivan yläpuoleltani kuuluneen äänen tunnistin Joonakseksi. Hieman pidemmän etäisyyden päästä kuului toinen tuttu ääni, Aleksi. Toiselta puolelta kuului vielä kolmannen pojan ääni, Nikon. Äänten perusteella päättelin, että minua kannatelleet kädet kuuluivat kitaristille. Sitten kuulin kovemman äänen. Ovikellon. Seuraavaksi tunsin, miten minut laskettiin jollekin pehmeälle. Pikkuhiljaa onnistuin availemaan silmiäni. Olin nousemassa ylös, mutta vierelleni istunut Joonas painoi minut hellästi takaisin makuulle.

"Mitä ihmettä siel oikeen tapahtu?" Niko kysyi pian. Katselin häntä vain ihmeissäni, sanomatta sanaakaan.

"Sä selitit jotain et joku on varmasti kuollu tai-"

"Olli! Ootteks te kuullu siitä mitään?" Ponkaisin ylös sohvalta, kiihtyen nollasta sataan.

"Hei sun ei varmaan kantsis riehuu, istu alas." Aleksi pyysi, mutta ohitin pyynnön täysin. Kävelin hermostuneesti ympäri kitaristin olohuonetta, sinkoillen edestakaisin uudestaan ja uudestaan. Otin puhelimen taskustani ja soitin basistin numeroon. Se hälytti, hälytti ja hälytti. Lopulta ärsyttävä naisääni ilmoitti, ettei numeroon saa yhteyttä. Soitin uudestaan. Ei vieläkään. Viskasin puhelimen parin metrin päässä olevalle sohvalle niin, että se kimposi siitä lattialle. Juuri silloin vähät välitin puhelimesta.

"Ei se vastaa." Mutisin itkunsekaisena, raapien niskaani ahdistuneena.

"Hei nyt oikeesti rauhotu. Mitä tapahtu? Ja missä Olli on?" Joel uteli.

"No vittu kun mä en tiedä! Okei? Mä en tiedä!" Ärähdin vähän turhankin kovin. Sitten tunsin taas tukehtuvani. Ilma tuntui raskaalta, hengittäminen vaikealta. Romahdin lattialle itkemään, nojaten seinään. Kaikki seisoivat hetken hieman hämillään, miettien, mitä tehdä. Lopulta kuitenkin tunsin jonkun kädet ympärilläni. Nostin katsettani ja totesin käsien kuuluvan Aleksille. Kiedoin omat käteni hänen ympärilleen ja itkin holtittomasti.

"Hengitä. Kaikki hyvin, oot kunnossa." Mustatukkainen poika sanoi, silittäen selkääni. Mutta kun asia ei ollut niin. Kaikki ei tosiaankaan ollut hyvin. Olli oli jossain, enkä tiennyt mitä hänelle oli tapahtunut. Hän saattoi olla kuollut tai loukkaantunut. Pelkäsin menettäväni hänet. Ihan sama miten yritin, en saanut hengitystäni tasaantumaan, eikä itkulle näkynyt loppua.

"Eliana hei. Kato mua." Kuului Nikon ääni toiselta puoleltani. Käännyin katsomaan häntä, pojan katse oli selvästi huolestunut.

"Mitä tapahtu?" Hän kysyi jälleen.

"M-mun isä. Se l-löi Ollia ja- Ja sit se makas siinä maassa ja-"

"Hengitä ja yritä kertoo vähän hitaammin. Ei se auta mitään et kiirehdit."

"Mun vanhemmat tuli sinne ja- Ja sit isä rupes riitelee Ollin kanssa. Sit se kävi Ollin kimppuun." Kerroin, sen sanottuani purskahdin uudestaan itkuun.

"Okei, missä Olli on nyt?" Niko jatkoi tietojen kaivamista rauhallisesti.

"M-mä en tiedä. Se pääsi karkuun, mut isä lähti sen perään eikä siihen saa enää yhteyttä."

"Okei. Jos Aleksi jää tänne sun kanssa, ja me muut mennään etsimään sitä. Sopiiko?" Hän ehdotti, vastaukseksi nyökkäsin. Niin he sitten lähtivät matkaan, jättäen minut kahden Aleksin kanssa.

Istuimme molemmat olohuoneen sohvalla hiljaisuudessa. Muut olivat olleet poissa jo lähes tunnin. Ilmapiiri oli jännittynyt ja järkyttynyt. Poika ei vaatinut minua puhumaan, eikä yrittänyt väkisin keksiä puhuttavaa. Se helpotti oloani hieman. En olisi kestänyt väkisin tekaistua keskustelua. Hetken kuluttua kuitenkin avasin itse keskustelun.

"Mitä jos isä löys sen?" Huokaisin tuskastuneena.

"Hei, älä mieti tollasta. Se on fiksu jätkä ja-" Pojan lauseen keskeytti ovikello.

A/n:
Ai kauhee kun tääkin tarina muuttu hirveen dramaattiseks ihan tosta vaan XD