Aika Ennen Huomista || Blind Channel

45. Elämä jatkuu

⚠️TW⚠️
Itsetuhoisuus

Heräsin yksin omasta sängystäni, mutta makuuhuoneen ovi oli auki. Keittiöstä heijastui valoa. Päätäni ei särkenyt niin kovin, kuin olin odottanut. Toisaalta en muistanut eilisestä paljoakaan. Aamu tuntui jokseenkin kurjemmalta, kuin normaalisti. Tuntuivat ne kyllä normaalistikin kurjilta. Nousin sängystä ja suuntasin keittiöön. Siellä istuskelivat Olli ja Niko, kahvikupit käsissään. Suuni tuntui jokseenkin kuivalta, joten hain lasillisen vettä. Sitten käännyin odottavien poikien puoleen.

"No mitäs?" Kysyin heiltä, sillä he olivat tuijottaneet minua jo jonkin aikaa.

"Kerro sä." Niko ehdotti.

"Mitä?" Kysyin hämilläni. Sitten se kaikki realisoitui. Muistin kaiken eilen tapahtuneen. Bileet, Ramin ja sen sätkän. Kadutti, enemmän kuin koskaan.

"Ei oo vittu todellista! Miten mä saatoin olla niin tyhmä?" Kysyin hätääntyneenä hiuksiani repien.

"Mitä siel siis oikeestaan tapahtu?" Olli kysyi yllättävän tyynesti. Eilen hän oli vaikuttanut jopa hieman vihaiselta.

"No mä halusin vaan eroon siit kaikesta ahdistuksesta ja epätoivosta. Aattelin tehdä sen alkoholin avulla, mut sit se Rami tuli tarjoamaan mulle sitä helvetin sätkää. En mä ajatellu... Mä halusin vaan et se paha olo helpottais." Sanoin yksittäisen kyyneleen valuessa poskelleni. Helpotuksekseni Olli ei tainnut olla vihainen, sillä hän nousi pöydästä ja tuli halaamaan.

"Anteeks. En mä ajatellu et-"

"Ei se mitään. Ei maailma tähän kaadu. Mut älä enää tee noin, jooko?"

"Lupaan. En enää ikinä."

"Hyvä. Mikä olo sul on nyt?" Niko liittyi keskusteluun. Irtauduin halista ja käännyin hänen puoleensa.

"Helvetillinen morkkis. Tai en tiedä voiko sitä ees sillä nimellä kutsua. En mä loppujen lopuks ees juonu paljoo." Pohdin. Niin se vain oli. Omatuntoni piiskasi minua armotta eilisen vuoksi. Miten olin saattanut olla niin tyhmä? Nythän ongelmat vasta lisääntyisivät! Miten ihmeessä olin suostunut siihen? Olin kokeillut huumeita. Ihan sama onko kannabis lievä tai mieto huumausaine, sellainen se on joka tapauksessa.

"Ainiin joo. Ne vaatteet jotka sul oli eilen. En usko et tuut saamaan sitä hajuu kovin helpolla pois. Et turvallisin vaihtoehto on varmaan heittää pois." Olli kertoi, huokaisin syvään.

"Kiitti. Anteeks vielä. Ei mun ollu tarkotus teitä tähän sotkee."

"Etköhän sä oo pyydelly jo anteeks ihan tarpeeks. Pyyntö hyväksytty, elämä jatkuu." Niko naurahti pienesti, keventäen ilmapiiriä.

Pojat olivat lähteneet, olin jälleen yksin. Olli ei ollut halunnut lähteä, mutta yhdessä Nikon kanssa saimme hänet suostuteltua siihen. Tarvitsin hieman omaa aikaa, oli se sitten vaarallinen vaihtoehto tai ei. Pääni oli räjähtämispisteessä. Ei krapulan takia tosin. Syyllisyys, katumus ja ahdistus kalvoivat sisintäni. Pidin itseäni tyhmänä, todella tyhmänä. Idioottina suorastaan. Ennen olin vihannut itseäni lähinnä ulkoisista syistä, ehkä hieman tunteiden ja ajatusmaailmani vuoksi. Mutta nyt en voinut luottaa edes omaan harkintakykyyni. En voinut luottaa itseeni. Maanantaina olin ollut valmis tappamaan itseni, eilen olin kokeillut huumeita. Mitä seuraavaksi? Irokeesi äkillisestä mielijohteesta? Kenties suuri pääkallon muotoinen tatuointi selkään?

Istuin sohvalla sikiöasennossa, täysin lukkiutuneena omaan maailmaani. Ajatukseni huusivat jälleen, sulkien minut omaan äänieristettyyn kuplaani. Halusin huutaa, mutta en olisi saanut ääntäni kuuluviin. En minä huutoani ainakaan itse olisi kuullut, en äänekkäiden ajatusteni seasta. Olin jumissa, jämähtänyt paikalleni. En tiennyt, miten minun pitäisi toimia. Sama epätoivo oli säilynyt sisälläni vielä maanantain jälkeenkin. Ulospääsyä ei ollut. Tulisin kitumaan samassa kierteessä koko loppuikäni. Vaikka jollain keinolla selviäisin lukion loppuun asti, mitä tekisin isäni kanssa? Laillisesti olisin silloin jo vastuussa itsestäni, eikä isällä pitäisi juurikaan olla valtaa elämässäni. Vaikka onnistuisin jättämään kodin taakse, en koskaan pääsisi täysin eroon miehestä. Se olisi mahdotonta. Hän seuraisi minua loppuun asti, muistot hänestä riivaisivat minua hautaan saakka.

Mietin hetken, pitäisikö minun soittaa jollekin kuudesta pojasta. Päädyin kuitenkin hylkäämään ajatuksen, sillä joskus minunkin pitäisi pärjätä yksin. En voisi turvautua heihin aina, kun jokin hieman harmittaa. En halunnut vetää heitä enää yhtään syvemmälle ongelmieni sekaan. He kaikki tiesivät kyllä, ettei elämä ollut mutkatonta. Ei omani, eikä heidän. Silti välttelin heidän apunsa pyytämistä viimeiseen asti. Halusin turvautua tuttuun tapaan, mutta se olisi ollut väärin. Se tuskin olisi edes auttanut. Vai olisiko?

Istuin jälleen kylpyhuoneen lattialla, verta vuotaen. Tällä kertaa ranteeni eivät tosin vuotaneet. Veri oli peräisin säären alueelta. Olin ajatellut, että ehkä eri paikkaan tehtynä viillot voisivat helpottaa. Olin ollut väärässä. Nyt musertavan psyykkisen kivun lisäksi tunsin myös turhaa fyysistä kipua. Kipu ei vienyt ahdistustani pois, ei edes katumustani. Päinvastoin. Nyt kaduin pilven polttamisen lisäksi tätäkin. Miksi se ei enää auttanut? Miksi olin turtunut sen helpottavalle vaikutukselle? Mikä minua vaivasi? Nuo kysymykset kiersivät kalloni sisällä kovaa vauhtia, kyyneleet valuivat lähes yhtä lujaa. Halusin tämän tunteen pois. Tunteen, jota vihasin kaikkein eniten. Tyhjyyden.

Hetken kuluttua kasasin itseni ja lähdin hakemaan sideharsoa keittiöstä. Jos olisin ollut fiksu, olisin ottanut sen mukaani jo ennen viiltojen tekemistä. Mutta olinko fiksu? En tietenkään. Siksi lattialle putosi muutamia veriläikkiä, jotka joutuisin pian siivoamaan. Turhautuneena palasin kylppäriin hoitamaan haavojani. Huuhtelin pahimmat veret pois suihkun alla, sitten kiedoin sideharsoa niiden ympärille. Seuraavaksi siirryin siivoamaan lattiaa sotkenutta verta. Maassa konttaaminen ei ollut ehkä kaikkein mukavin ajanviete, varsinkaan viilloilla täyttyneellä jalalla. Mutta kuten sanottu, oma oli virheeni.

Makasin pedatulla sängyllä, lasittuneella katseella kattoon tuijotellen. Kävin mielessäni läpi viime kuukausien tapahtumia. Olin aloittanut uudessa koulussa, uudessa kaupungissa. Paikassa, jossa en tuntenut ketään. Silloin olin vielä ollut täysin oma itseni. Bimbojengi oli ottanut minut kohteekseen, mutta bändi oli ottanut minut siipiensä suojaan. He olivat näyttäneet minulle, millainen paikka Oulu oikein oli. Heidän kanssaan olin lyhyessä ajassa ehtinyt kokea kaikenlaista ja vielä enemmän. Jossain vaiheessa luokan ilkimykset olivat päässeet pääni sisään, ja saaneet muitakin mukaan aina vain jatkuneeseen kiusaamiseen. Minua oli haukuttu, minusta oli tehty alempiarvoinen. Minut oli hakattu, minut oli yritetty raiskata. Olin jäänyt kiinni syksyn aikana kehittyneistä ongelmistani, isäni oli aiheuttanut päänvaivaa.

Lopulta olin tässä pisteessä; epätoivoinen, tyhjä ja rikkinäinen. Olin valmiina päättämään elämäni, ihan vain päästäkseni tästä kaikesta kaaoksesta. En edelleenkään ollut varma, oliko Ollin ja Aleksin väliintulo ollut hyvä vai huono asia. Jos he eivät olisi ehtineet sille sillalle, en olisi tässä enää. Mutta olisiko se ollut huono juttu? Kieltämättä halusin edelleen kuolla, kuolemantoive ei ollut kadonnut mihinkään. En edelleenkään nähnyt itselläni tulevaisuutta, varsinkaan valoisaa sellaista. En pysynyt enää omien ajatusteni perässä. Näytti siltä, että minusta ei pian olisi enää mitään jäljellä. Omat ajatukseni tekisivät minusta hullun.