Aika Ennen Huomista || Blind Channel

10. Pelkuri

Istuimme siinä edelleen, minä hänen käsiensä suojassa. Hän ei sanonut enää mitään, vaan halasi tärisevää ruumistani tiukasti. Se oli totta. Kuolleista ei voinut palata. Ei, vaikka kuinka olisin siskoni halunnut takaisin. Olin hämilläni siitä, että olin kertonut hänelle. Tai enhän minä juuri mitään kertonut, lähinnä vain sen, että Ella oli poissa. Mitään muuta en hänelle paljastanut. Aikaa kului jonkin verran, kun hän vetäytyi halista.

"Oon pahoillani." Hän sanoi lempeästi. Vastasin pienellä hymyllä, joka kyyneliin yhdistettynä luultavasti sai minut näyttämään sekopäältä.

"Pystyks sä lähtee sinne rannalle? Mä voin kyl soittaa jätkille et-" Hän alkoi selittää, mutta keskeytin hänet.

"Mennään vaan. Niinku Joonas sano, munki pitäis elää välillä." Sanoin yrittäen reipastua.

"Ooks sä varma?" Hän kysyi.

"Joo. Mun pitää vaan vaihtaa vaatteet. Mut en tiiä voinko mä tulla näissä." Huokaisin ja näytin bikineitä.

"Mitä vikaa niissä on?" Poika hämmästeli.

"No ei niissä kai mitään vikaa oo. Mut kun..."

"Niin?"

"No kun en tiiä kannattaaks mun tulla tällasis." Huokaisin uudestaan.

"Ai sä tarkotat- Hei. Älä ees mieti tollasta. Sä oot oikeesti ehkä kaunein tyttö kenet oon tavannu. Ja jos joku väittää muuta, ni omapahan on ongelmansa." Hän vakuutti. Hymy nousi jälleen kasvoilleni.

"Kiitti. Mut nyt jos menisit tonne oottaa et voin vaihtaa." Naurahdin pienesti. Olli teki työtä käskettyä. Vaihdoin bikinit päälleni ja puin vielä shortsit ja T-paidan. Kasasin vielä omat ajatukseni, ennen kuin liityin jälleen basistin seuraan. Yhdessä lähdimme kävelemään kohti rantaa, jossa meidän oli tarkoitus tavata muut. Halusin unohtaa hetkeksi kaiken muun, ja keskittyä pitämään hauskaa. Niin minä sitten tein. Saavuimme rannalle, joka oli lähes tyhjillään. Ei sinänsä ihme, sillä alkoihan kellokin olla jo jonkin verran. Rantakausikin taisi olla loppumaisillaan.

Löysimme hyvän paikan laiturin läheltä ja jätimme tavaramme siihen. Pojat viskoivat paitansa maahan, minä mietin vielä hetken. Sitten muistin Ollin sanat. Ne olivat kauneimmat, jotka minulle oli ikinä sanottu. Niiden innoittamana heitin itsekin vaatteet kangaskassini päälle. Tunsin muutamat katseet itsessäni, mutta en ajatellut niiden tarkoittavan mitään. Tönäisin tuijottamaan jäänyttä hattarapäätä niin, että hän kaatui hiekkaan. Kaikki repesivät nauruun.

"Sitä saa mitä tilaa." Hän sanoi virnuillen ja lähti juoksemaan perääni. Minä juoksin karkuun niin lujaa, kuin jaloillani pääsin. Turhaan. Kiinni jäädessäni blondi viskasi minut olalleen, samaan tapaan kuin Joel aiemmin. Ensin lähinnä nauroin, mutta sitten tajusin pojan aikeet. Hän kantoi minut laiturille, muiden nauraessa holtittomasti.

"Okei anteeks anteeks anteeks! Joonas et oikees-" Ja näin löysin itseni vedestä. Poika seisoi laiturilla kaksinkerroin nauraa räkättäen. Pian kuitenkin Niko hiippaili blondin taakse ja tönäisi tämän laiturilta veteen. Nyt oli minun vuoroni nauraa hänelle.

"Kenen puolella sä oikeen oot?" Joonas kysyi muka loukkaantuneena Nikolta.

"En ota kantaa." Hän sanoi kohauttaen harteitaan. Lopulta kaikki olivat vedessä, roiskivat toisiaan vedellä ja huusivat kuin lapset. Kieltämättä minulla oli hauskaa, kuten heilläkin näytti olevan.

Istuimme rannassa kuivattelemassa ja lämmittelemässä. Olin iloinen, että minut oli raahattu mukaan. Seurasin vierestä Joelin ja Joonaksen välistä kiivasta keskustelua. Kukaan ei ottanut heitä vakavasti, vaan kaikki tarkkailivat tilannetta huvittuneina. He kinastelivat välillä kuin vanha aviopari. Hetken kuluttua puimme vaatteet päälle ja lähdimme kävelemään kotejamme kohti. Olli asui lähempänä rantaa kuin minä, mutta hän vaati saada saattaa minut kotiin. Eihän hänelle voinut sanoa ei. Matkalla juttelimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Pian hän kuitenkin kysyi jotain yllättävää.

"Mitä sun siskolle siis tapahtu?" Hän lähestyi aihetta varovasti, ikään kuin testaten, oliko siitä puhuminen sallittua.

"Tota... Sopisko et kerron joskus toiste?" Kysyin hieman haikeana. En ollut vihainen siitä, että hän oli utelias. Se oli ihan ymmärrettävää. En vain ollut valmis puhumaan siitä.

"Tietty. Anteeks jos sorkin arkaan paikkaan." Hän sanoi hieman nolona.

"Ei se mitään. Kyl mä ymmärrän." Katsoin häntä hymyillen ja pörrötin tämän ihania hiuksia. Hän hymyili pienesti. Ei mennyt kauaa, kun saavuimme taloni eteen. Hyvästelin hänet ja lähdin kotiin.

Olin jatkanut hieman koulujuttuja, käynyt suihkussa ja syönyt. Tarkistin, oliko puhelimeeni tullut ilmoituksia. Ja olihan sinne tullut. Useampia viestejä, useammasta numerosta. Kaikki olivat luokkaa 'huora', 'ruma lehmä', 'tapa ittes'. En jaksanut yllättyä. En käyttänyt aikaani tekijöiden miettimiseen. Mutta viestejä oli useammasta numerosta, kuin neljästä. Heidän oli siis täytynyt saada muita mukaan. Vaikka en yleensä välittänyt heistä ja heidän sanoistaan, ne onnistuivat tällä kertaa pääsemään pääni sisään. Sellaisenako kaikki minut näkivät? Huorana? Rumana lehmänä? Ajattelivatko kaikki niin? Mitä jos pojat olivat ottaneet minut porukkaan vain siksi, että näytin helpolta ja halvalta? Ei. Se ei ollut mahdollista. Vaikka kaikki muut olisivat olleet minua vastaan, tiesin heidän olevan puolellani. He eivät vain olleet sellaisia. Päätin unohtaa asian ja mennä nukkumaan.

Keskiviikkoaamu 8.15

Olin saanut apinalauman poistumaan bändiluokasta, nyt istuskelimme vaihtelun vuoksi oleskeluun tarkoitetussa huoneessa, odottamassa vartin päästä alkavaa tuntia. Siellä oli muita, mutta välillä teki hyvää olla muuallakin, kuin saman neljän seinän sisällä. Harmikseni tiesin, että seuraavaksi oli vuorossa musiikintunti. Jouduin ahtautumaan samaan tilaan neljän murhanhimoisen mallinuken kanssa. Toisaalta, en uskonut heidän käyvän kimppuuni opettajan edessä. Fyysisesti siis.

Istuin luokassa, jossa ei ollut vielä ketään. Bändiluokka oli ainoa, jonka ovi oli aina auki. Tietysti se saattoi olla suljettuna tuntien aikana, mutta muuten se oli vapaata maaperää. Oli harvinaista, että huoneessa vallitsi täysi hiljaisuus. Se tuntui oudolta, vähän hassulta. Tunnustelin käsissäni olevan kitaran kieliä. Kokeilin, miten ne värähtelivät. Millaisia ääniä ne saivat aikaan. Miltä ne tuntuivat sormenpäideni alla. En soittanut, ihan vain istuin ja tunnustelin soitinta, niin hassulta kuin se kuulostaakin. Rauha kuitenkin rikkoutui heti, kun kolme tyttöä astelivat luokkaan. Missä oli neljäs? Sofia puuttui.

"Ja mitäs sä täällä yksin istuskelet?" Amanda kysyi kylmästi.

"Eipä kuulu teille." Sanoin kääntämättä katsettani kitarasta.

"Joko ne sai tarpeeks sun seurasta? Ehkä ne vihdoin tajus mitä sä niistä oikeesti haluut." Anni keksi.

"Sitähän sä toivoisit." Jatkoin vastalauseiden viskomista, katse edelleen kitarassa. Pian tunsin jonkun vetävän hiuksistani. Käänsin viimein katseeni edessäni seisovaan tyttöön, Amandaan. Hän tuntui vihaavan minua kaikkein eniten. Nousin melko tyynesti ylös, katse lukittuna tyttöön.

"Sinuna päästäisin irti." Sanoin varoittavasti.

"Tai mitä? Ei ne sun 'kaverit' oo sua auttamassa." Hän naurahti tyytyväisenä itseensä. Tartuin tytön ranteeseen ja kiskoin tämän otteen irti, samalla työntäen häntä kauemmas itsestäni. Kävelin viemään kitaran pois.

"Pelkuri." Sara yllytti.

"Vaikka sitte nii." Sanoin jälleen katsomatta heistä ketään. Pian oppilaita alkoi rynniä luokkaan, eikä aikaakaan, kun opettaja oli saapunut paikalle. Virnistin voitokkaasti, huomatessa Amandan ärsyyntyneen ilmeen. Aloin olla jo kyllästynyt tähän pelleilyyn.