Aika Ennen Huomista || Blind Channel

18. Ja valtakunnassa kaikki hyvin

⚠️TW⚠️
Paniikkikohtaus

Ovikello soi, menin avaamaan oven. Sen takaa paljastuivat Ollin kasvot, mutta miksi? En kyennyt edes puhumaan, sillä kaikki ilma keuhkoissani tuntui haihtuvan. Poika katsoi minua hetken hämillään, kunnes astui asuntoon ja sulki oven perässään.

"Mitä tapahtuu?" Hän kysyi huolestunut katse kohdistettuna minuun. En kyennyt vastaamaan. Yhtäkkiä pojan ilme muuttui täysin, ihan kuin palaset olisivat loksahtaneet kohdilleen tämän mielessä. Hän ohjasi minut olohuoneen sohvalle istumaan, ja kyykistyi itse eteeni. Hän tarttui käteeni hellästi.

"Kuuntele mua, jooko? Purista mun kättä kolmesti ja laske jokanen puristus ääneen, okei?" Hän ohjeisti rauhallisesti. En ymmärtänyt, mitä hän ajoi takaa. Normaalisti olisin tässä vaiheessa hakenut jotain terävää, jolla siirtää huomio muualle. En tietenkään voinut tehdä niin, kun basisti oli aivan edessäni.

"Eliana? Oo kiltti ja purista mun kättä kolmesti." Hän toisti edelleen tyynen rauhallisesti. Tein työtä käskettyä.

"Y-yks." Sanoin kiireesti.

"Hyvä. Seuraavaks vähän hitaammin. Pystyisiks sä siihen? Keskity."

"Kaks." Sanoin hieman rauhallisemmin, kun olin puristanut pojan kättä toisen kerran.

"Kolme."

"Hyvä. Jatka vaan."

"Neljä. Viis. Kuus. Seitsemän. Kahdeksan. Yhdeksän. Kymmenen." Huomaamattani olin saanut hengityksen rytmistä taas kiinni.

"Hyvin sä pärjäsit. Mikä olo?" Hän kysyi hetken päästä.

"Parempi. Mut mitä toi oli? Mä en ymmärrä miks noin tapahtuu." Sanoin turhautuneena.

"Paniikkikohtaus. Onks sulla sit ollu niitä aiemmin?" Hän uteli.

"Ei." Päätin valehdella, sillä totuuden kertoessani saattaisin samalla paljastaa, miten niistä olin selvinnyt. Hän katsoi minua kysyvästi.

"Varmasti?"

"Ei oo ei. Mut mitä sä teet täällä?" Vaihdoin ovelasti aihetta.

"Sanoit tullees kipeeks, vaikka just hetkeä aiemmin olit ihan terveen olonen. Päätin tulla kattoo miten sä voit. Pakko sanoo, ettet sä kyl kovin kipeeltä näytä." Poika selitti.

"Ai. No kiva ajatus." Sanoin vilauttaen pienen hymyn.

"Miks sä oikeesti lähit?" Hän päätti kysyä. Oli keksittävä jotain, ja nopeasti.

"No mua vaan jäi vähän vaivaamaan se välikohtaus ennen ruokailuu. Mut kaikki on nyt hyvin." Selitin niin uskottavasti, kuin osasin. Tuntui ehkä hieman pahalta valehdella taas, mutta en voinut mitään. Jos olisin kertonut totuuden, olisin paljastanut koko sotkun. Moneskohan valhe se oli päivän aikana? Milloin olin ylipäätään oppinut valehtelemaan, jos en sitä yleensä edes tehnyt?

"Mitä ne tyypit susta oikeen halus?" Hän uteli. Olin kertonut sen jo aiemmin, miksi hän kysyi uudestaan?

"No niinku mä sanoin. Se Amanda oli kai kertonu sen poikaystävälle siitä vanhasta riidasta. Ei muuta. Voidaanko antaa sen nyt olla ja unohtaa koko juttu?"

"Jos niin haluut."

"Haluun."

Istuimme jonkin aikaa olohuoneessa juttelemassa. Koko bändistä ehdottomasti Ollin kanssa oli helpoin puhua. Hän kuunteli kaiken, mitä hänelle kerroin. Hetken kuluttua huoneeseen kuitenkin vajosi yllättävä hiljaisuus. Ei kiusallinen, mutta ei myöskään lohdullinen tai jännittynyt. Ennemminkin jokseenkin odottava, ihan kuin basisti olisi odottanut jotain. Itse odotin jotain tapahtuvan.

"Haluisiks sä tulla mun luo yöks?" Hän kysyi odotuksen jälkeen. Hänen sanansa yllättivät minut. Miksi hän yhtäkkiä ehdotti sellaista? Toljotin häntä mietteliäänä, mikä tuntui hermostuttavan häntä.

"Ei siis tietenkään oo pakko. Aattelin vaan, ettet ehkä haluu olla yksin. Tai sit en haluu jättää sua yksin, ihan miten vaan." Hän selitti pian, naurahtaen hieman. Miksei hän halunnut jättää minua yksin? Totta puhuen hän oli todella söpö huolehtiessaan minusta.

"Tietty." Vastasin kutsuun pienesti hymyillen. Poika näytti helpottuneelta. Rupesinkin heti pakkaamaan tavaroitani.

"Otan vaan kaikki koulujutut samal mukaan, ettei tarvii aamulla tulla tätä kautta." Selitin aikeeni ravatessa ympäri asuntoani. Kello tuli vasta puoli kuusi, joten aikaa riitti. Huomenna koulu alkoi onneksi vasta kymmeneltä. Kun olin valmis, lähdimme yhdessä kävelemään basistin luokse. Edelleen mietin, miksei hän halunnut jättää minua yksin. Ehkä se liittyi jotenkin siihen paniikkikohtaukseen, kuka tietää.

Saavuimme Ollin asunnolle, jostain syystä minua jännitti. Hän asui mukavan näköisessä omakotitalossa. Totta puhuen en edes tiennyt, että näinkin lähellä koulua edes oli omakotitaloja. Sisään päästessämme paikalla ei ollut muita, vain me kaksi. Hän esitteli alakerran nopeasti, sitten siirryimme yläkertaan, jossa hänen huoneensakin oli. Arvaukseni oli osunut oikeaan. Olin nimittäin arvellut, että jos kuudesta pojasta jollain, niin Ollilla olisi siisti huone. Jätin tavarani johonkin nurkkaan.

"Sä voit nukkuu mun sängyssä, mä voin nukkuu patjalla." Hän ehdotti hetken kuluttua.

"Ei kun tottakai sä nukut omassa sängyssäs. Mä nukun patjalla." Esitin heti vastaväitteeni asiaan.

"Ei siitä nyt oikeesti-"

"Mä oon vieras, mä nukun patjalla. Ei vastaväitteitä."

"Asia selvä, neiti Nurmi." Hän myöntyi, tosin hieman pilkaten minua.

"Hyvä, herra Matela." Lopulta nauroimme molemmat.

Meillä oli hauskaa, aika kului nopeasti. Olimme pojan sängyllä makoilemassa, minä tein aiemmin tekemättä jääneitä tehtäviä, Olli selasi puhelintaan vieressä. Kaiken muun olin saanut hoidettua, paitsi historian. Siitä en ymmärtänyt yhtään mitään, ihan sama kuinka kovin yritin. Turhautuneena huokaisin äänekkäästi.

"Vittu mitä paskaa!" Mutisin ja läimäytin naamani sänkyä vasten.

"No? Mikäs nyt on paskaa?" Hän kysyi lähes huvittuneena.

"Kenen idea oli alkaa opettaa historiaa? Mihin sitä ees tarvitaan? Ihan kun mä muka tarvitsisin jotain mammutteja ja luolaihmisiä mun arkeen! Ainoo asia mitä oon oppinu on se, et Hitler oli egoistinen kusipää, Mannerheim kova äijä ja teollistuminen ihan oikea ilmiö. Ihan turhaa mun on ees lukea tätä kun en mä ymmärrä yhtään mitään. Mä en-" Mumisin sänkyä vasten, mutta saarnani keskeytettiin.

"Wou, hengitäs välillä. Anna mä katon." Hän naurahti ja otti edessäni maanneen kirjan.

"Ei tää kyl niihin sun mammutteihin ja Hitlereihin liity millään tapaa." Hän sanoi huvittuneena, kun oli tutkinut kirjaa. Vastaukseksi mumisin jotain turhaa, josta hädin tuskin sai selvää. Poika naurahti ja käänsi minut selälleni niin, että hän pystyi näkemään kasvoni.

"Rauhotu, ei tää mikään maailmanloppu oo. Luuleks sä et siitä Mannerheimista ois tullu niin 'kova äijä', jos se ois käyttäny aikaansa historiankirjalle raivoamiseen?" Hän järkeili, tosin jälleen hieman pilkalliseen sävyyn.

"En tiiä, enkä jaksa välittää." Sanoin ja halasin yläpuolellani ollutta poikaa. Hän naurahti ja halasi takaisin.

"Ja valtakunnassa kaikki hyvin."

A/n:
Hups...

Lue kokeisiin❌
Kirjoita fanfictionii✅