Aika Ennen Huomista || Blind Channel

11. Kadun jo

Aika oli kulunut nopeasti. Tai sitten ei. Joka tapauksessa elimme jo lokakuun ensimmäistä viikkoa. Viimeinen koeviikon päivä, viimeinen päivä ennen syyslomaa. Vielä tämä päivä, ja olisimme taas hetken vapaita. Olin raatanut kokeiden eteen kovin, myönsin väsyttäneeni itseäni vähän liikaa. Mutta enää sillä ei olisi väliä, sillä pian voisin unohtaa koulun täysin. Enää jäljellä oli biologiankoe. Se tulisi olemaan helppo homma. Pakkasin tavarani ja lähdin aikaisin koululle. Olin lupautunut antamaan Aleksille pikaisen kertauksen kurssin sisällöstä. Hän ei ilmeisesti ollut yhtä kiinnostunut aiheesta, kuin minä.

Mihin nämä viikot sitten olivat menneet? Arkeni oli melko samanlaista, tosin vietin poikakoplan kanssa enemmän aikaa. Olin oppinut heistä paljon, hekin olivat jo saattaneet oppia minusta jotain. Reilua, eikö? Pystyimme puhumaan toisillemme melko avoimesti. Mutta siitä huolimatta oli asioita, jotka pidin itselläni. Siskostani en ollut kertonut. Olli oli ainoa joka tiesi, että minulla oli sellainen edes ollut. Kiusaamisenkin olin pitänyt omana murheenani. Se oli jatkunut ja voimistunut, päivä päivältä vain voimistunut. Enää en juuri edes jaksanut sanoa vastaan. Nykyään vain otin vastaan sen, mitä niskaani kaadettiin. Pikkuhiljaa heidän sanansa alkoivat päästä puolustukseni läpi, halusin sitä tai en. Vastaan sanominen ei enää auttanut, sillä tavoin väsytin vain itseäni. Olin päättänyt hyväksyä kohtaloni. Joka kerta kuitenkin tuntui, kuin jokin sisälläni olisi kuollut. Se jokin oli enää varjo entisestä loistostaan. Pian sitä ei varmasti enää olisi.

Saavuin koululle ja suuntasin hiljaiseen kirjastoon, jossa vastassa oli väsyneen näköinen Aleksi. Silti hän jaksoi tervehtiä minua pirteästi. Oletin hänen valvoneen pitkään. Oikeassa olin. Toisaalta olin yllättynyt hänen kertoessaan syyn valvomiselleen. Biologian lukeminen. Kappas vain, ehkä poika oli sittenkin vielä pelastettavissa. Ryhdyimme hommiin. Näytin hänelle tekemiäni muistiinpanoja, selitin käsitteiden yhteyksiä ja niiden muodostamia kokonaisuuksia. Hänen ilmeestään näki, että noiden mustien hiuksien alla rattaat pyörivät ja raksuttivat kovaa. Kellon viisarit liikkuivat eteenpäin kovaa vauhtia, aika kävi vähiin.

Oli viimeisen kokeen aika. Istuin paikalleni ja pengoin tavarani valmiiksi. Opettaja piti jonkinlaista kertausta viimeisen puolen tunnin aikana. Sitten saimme vihdoin avata muistitikuille poltetun koejärjestelmän. Abittii, tuo lukiolaisen pahin vihollinen. Olin jo kuluneiden päivien aikana oppinut vihaamaan sähköisiä kokeita. Negatiiviset tunteet kuitenkin unohtuivat heti, kun pääsin aloittamaan tehtäviä. Tuntui hyvältä osata. Tuntui hyvältä, että kova työ oli tuottanut tulosta. Olin ensimmäisenä valmis. Hetken odottelun jälkeen sain poistua luokasta. Olin tyytyväinen suoritukseeni. Päätin mennä hengailemaan hiljaiseen aulaan, sillä olin luvannut odottaa muita.

Istuin sohvalla aulassa. Siellä ei ollut ketään minun lisäkseni. Ihmisiä kulki kyllä silloin tällöin ohi, mutta kukaan ei jäänyt sinne. Olin melko ajoissa, joten joutuisin odottamaan vielä jonkin aikaa. Olisin periaatteessa voinut käydä välissä vaikka kotona, mutta en halunnut ottaa riskiä. Eihän sitä tiedä, vaikka Joel olisi palauttanut matikankokeensa ennätysajassa! Pian kuitenkin tuon ajatuksen tuoma ilo oli poissa. Suuntaani käveli joukko nuoria. Viisi tyttöä ja kaksi poikaa. Omat luokkalaiseni, sekä kolme toisen vuoden opiskelijaa, jotka he olivat saaneet mukaan toimintaansa. Jos käsitin oikein, toinen pojista oli Amandan poikaystävä, Ilari. Ilmeisesti.

"Mitäs se kovanaama täällä odottelee. Meitäkö?" Poika kysyi ivallisesti. En reagoinut mitenkään. He tulivat lähemmäs, mutta kääntyivät yhtäkkiä toiseen suuntaan. Katselin ympärilleni ja huomasin Joelin lähestyvän. Oi, mikä ajoitus. Hän tuli luokseni ja istui viereeni.

"No mites meni matikka? Olit aika nopee." Hämmästelin. Vastaukseksi sain naurahduksen.

"Ihan perseelleenhän se meni. Olin niin nopee ku luovutin vikojen neljän tehtävän suhteen." Hän naureskeli. No niinpä tietysti. En voinut muuta, kuin naurahtaa itsekin.

Olimme odotelleet aulassa jo jonkin aikaa. Ryhmä oli pikkuhiljaa kerääntynyt kasaan. Ensin Olli, sitten Tommi, Niko ja Joonas. Viimeisenä paikalle saapui Aleksi. Hän ei näyttänyt edes pettyneeltä, tehtävä suoritettu.

"No, mites se meni?" Kysyin uteliaana.

"Siis oikeesti ihan hyvin. Kiitti avusta." Hän kertoi.

"Sitä varten hiket on." Sanoin leikkien vakavaa, mutta sitten repesin nauruun, kuten muutkin.

"Mut hei, täähän tarkottaa sitä et tänää pitää juhlii!" Joel ilmoitti. Muut olivat heti mukana, itseäni lukuunottamatta.

"Onks se kuitenkaan hyvä idea?" Yritin puhua heidät luopumaan suunnitelmasta. Ei onnistunut. Joonas tarttui olkapäihini ja käänsi minut itseensä päin.

"Hei oikeesti. Säki oot raatanu niin kovaa koulun eteen, et sun pitäs oppii rentoutuu. Tiiäks, elää hetkessä." Hattarapää selitti.

"No okei sit." Sanoin hyväksyen kohtaloni. Muut alkoivat jo juhlia voittoaan.

"Mut mä en sit oikeesti juo." Sanoin vakavissani.

"Se nähään sit illalla." Joel sanoi virnistäen.

"No jep, niin nähään."

"Mut hei, kenen luo me mennään? Meil tulee huomen vierai ni ei viitti ainakaa sinne mennä." Niko kysyi.

"Mua ei jätettäs enää ikinä yksin kotiin jos sama tapahtuis taas." Joonas naurahti.

"Mun porukat on kotona." Aleksi sanoi. Sama tilanne lopuilla miehenaluilla. Hetken tunsin jo itseni voitokkaaksi. Sitten kaikki kääntyivät puoleeni. Ei. Ei todellakaan.

"Nope, ei tuu tapahtuu." Sanoin ja käänsin heille selkäni. Tällä kertaa Joel käänsi minut nopeasti ympäri.

"C'mon Eliana, sä oot ainoo jonka vanhemmat ei ees sais tietää mitään." Hän perusteli. Mutta jos he kuitenkin saisivat, olisin kaulaani myöten pulassa.

"Ei."

"Oo kiltti. Täl kertaa vaan tää meiän porukka, ei ulkopuolisii." Joonas aneli.

"Mä lupaan kattoo ettei noi tee mitään tyhmää." Tommi suostutteli. Se oli harvinaista.

"No okei. Mut oikeesti vaan tän kerran. Ja ei ketään muuta teiän lisäks, okei?"

"Jes! Kiitti oot paras! Et tuu katuu." Kitaristi sanoi ja halasi minua innoissaan.

"Kadun jo."

Olimme kaikki lähteneet koululta omiin koteihimme. Minä siistin paikkoja, jotta sinne voisi tuoda vieraita. Asunto oli jostain syystä päässyt hieman huonoon kuntoon. En ollut yksinkertaisesti jaksanut huolehtia paikasta. Se oli outoa. Yleensä en ollut tällainen. En tiedä mikä minua vaivasi. Joka tapauksessa kello alkoi jo näyttää isompaa lukua, joten he tulisivat varmasti pian. Juuri silloin ovikello soi. Siinä paha, missä mainitaan. Avasin oven ja sisään rynni kuusi nuorta miehenalkua, juomat mukanaan tietysti.