Aika Ennen Huomista || Blind Channel

33. Lupaan

Heräsin sohvalta, mutta jokin oli erilaista. Sitten tajusin, etten ollut huoneessa yksin. Paikalla olivat Olli, jonka kainaloon olin nukahtanut, Joonas, Joel ja Aleksi. He olivat kaikki hereillä ja juttelivat hiljaiseen ääneen jostain. Tunsin käden silittelevän kylkeäni. Ollin käden. Se sai jälleen pienen hymyn huulilleni. En vieläkään ymmärtänyt, miten hänellä oli sellainen vaikutus minuun. Käännyin hieman, nähdäkseni kellon. Miten ihmeessä se oli vasta kuusi illalla? Muutkin huoneessa olleet taisivat huomata minun olevan hereillä.

"No huomenta vaan sullekin." Sohvan käsinojalla istunut Joonas naurahti.

"Terveppä terve." Hymähdin noustessani istumaan.

"Mitäs te vielä täällä teette?" Kysyin unisena.

"Ai nytkö sä häädät meidät pois?" Joel kysyi leikkien surullista. Pyöräytin tälle silmiäni ja naurahdin pienesti.

"Ois tuntunu kauheen julmalta vaan lähtee vähin äänin toisen nukkuessa." Olli tuhahti vieressäni.

"Mut Niko ja Tommi joutu lähtee. Niil oli kai jotain menoo." Aleksi selitti ja sai vastaukseksi nyökkäyksen. Nousin sohvalta ja menin keittiöön juomaan vettä. Sitten palasin hilajisuuteen vajonneeseen olohuoneeseen.

"No, mikäs fiilis sulla on nyt, kun sait vähän nukuttua?" Joel kysyi uteliaana, jokseenkin hieman toiveikkaan kuuloisena.

"Samanlainen. On ollu jo pitkään. Jokanen päivä tuntuu samanlaiselta, ja kaikki tuntuu merkityksettömältä." Selitin apeasti.

"Mut mikset sä vaan hyvä ihminen voinu kertoa aiemmin, et sulla on niin paha olo?" Joonas kysyi hieman harmistuneena.

"En mä halunnu tehä siitä teidän ongelmaa. Tai siis, jokasella on jo valmiiks omat ongelmansa. En halunnu et te joudutte kantaa mun taakkaa harteillanne."

"Mut tiedäks miten me meidän ongelmia käsitellään?" Joel kysyi. Kohautin harteitani vastaukseksi.

"Me puhutaan toisillemme. Niin se on aina ollu ja tulee aina olemaan. Tää kaikki pysyy kasassa, koska me ollaan aina toistemme tukena." Joonas kertoi. Heidän välinen veljeys oli jotain ihailtavaa. Vaikkeivat he olleet sukua keskenään, he olivat ehdottomasti veljiä toisilleen.

Nyt oloni oli jokseenkin syyllinen. Kaikki se valehtelu ja salailu alkoi painaa omaatuntoani. Varsinkin, kun yhtä juttua salasin edelleen. Tiesin toimivani väärin ja aiheuttavani haittaa itselleni, mutta tiesin myös, etten pystyisi enää lopettaa. Sain mielihyvää siitä ja se auttoi pitämään pääni kasassa. Ainakin jollain tapaa. Kieltämättä halusin kertoa, mutta en olisi kestänyt seurauksia. En tiedä mitä olisin tehnyt, jos viimeinenkin keino pitää itseni pystyssä, olisi viety pois. Vaikka se tuntui pahalta, päätin pitää asian myös jatkossa omana tietonani.

"Ei meidänkään eka vuosi täällä ollu mitenkään erityisen helppo." Aleksi kertoi. Käännyin katsomaan häntä uteliaana.

"Ei tosiaan. Me ollaan kaikki saatu osaksemme kiusaamista ainakin jossain määrin." Joel selitti yllättävän tyynesti.

"Siis- Teitäkö- Onks teitä-"

"Jep. Meistä jokasta. Siks se tuntuukin niin hirveelle, et oot pitäny noita asioita sisälläs. Pahimpina aikoina meillä oli toisemme, mut sä oot yrittäny selvitä ihan yksin. Ja se vaan on niin, ettei kukaan pärjää yksin. Ei edes me." Blondi jatkoi. Olin sanaton. Tätä puolta heistä minulle ei oltu koskaan näytetty.

"Lupaa, et oikeesti puhut meille tästä eteenpäin." Olli pyysi. Tunsin taas sen saman piston omassatunnossani. Nyökkäsin vastaukseksi. He tiesivät jo kiusaamisesta, joten miksi ei. Mutta se, mistä he eivät tiedä, ei heitä satuta. En voinut ajatusmaailmalleni mitään.

"Hyvä. Muista et me välitetään susta, tapahtu mitä tahansa." Joonas kertoi pieni hymy kasvoillaan.

Aikaa kului jonkin verran, Ollia lukuun ottamatta kaikki olivat lähteneet. Istuimme sohvalla katsomassa telkkaria. Tai oikeastaan Olli istui, minä makasin pää tämän sylissä, pojan leikkiessä hiuksillani. Väsymys alkoi iskeä jälleen. Harmikseni tiesin, etten tulisi juurikaan nukkumaan tänä yönä, olinhan nukkunut useamman tunnin päiväunet. Huone oli hiljainen, ainoat äänet olivat telkkarista kuuluvat repliikit ja muutamat tyytyväiset huokaukset. Juuri sillä hetkellä minun oli hyvä ja turvallinen olla.

Poika aikoi jäädä luokseni yön yli, ei se minua haitannut. En ymmärtänyt tunteitani häntä kohtaan. Ne olivat sellaisia, joita en ollut ikinä ennen kokenut. Jokin hänessä sai minut tuntemaan itseni taas eläväksi olennoksi. Kieltämättä pidin hänestä eri tavalla, kuin muista bändin jäsenistä. Mutta millä tavalla? Oli turhauttavaa, kun ei osannut edes tulkita omia tunteitaan. Sehän oli jotain, mitä olisi pitänyt osata. Jopa alakouluikäiset lapset osasivat ainakin suunnilleen tulkita tunteitaan. Silti se oli minulle vaikeaa. Pian televisiosta tullut elokuva päättyi, joten nousimme molemmat ylös sohvalta.

"Hei herranjestas, ethän sä oo syöny moneen tuntiin mitään." Hän hihkaisi. Välillä hän kyllä vaikutti ylisuojelevalta yh-äidiltä, jonka lapsi oli pahemman laatuinen nuorisorikollinen.

"Ei oo oikeen nälkä." Vastasin jälleen vähätellen. Minusta alkoi tuntua, kuin kiertäisin aina samaa kehää.

"No mut kyl sun nyt jotain pitäs syödä." Hän huolehti ja käveli keittiöön. Jäin yksin olohuoneeseen seisoskelemaan tyhjänpanttina. Pian basisti kuitenkin palasi keittiöstä ja jäi ovensuuhun katselemaan minua.

"Mitä?" Kysyin hölmistyneenä.

"Etpä tainnu kertoo ihan kaikkea." Hän huokaisi ja asteli huoneeseen.

"Miten niin?" Jatkoin tyhmien kysymysten esittämistä. Tässä kohtaa kyllä tajusin, että nyt oli koko homma kolahtanut omaan nilkkaan. Istuin takaisin sohvalle, pian tuo tuli eteeni.

"Se oksentaminen ei johtunu vaan huonosta olosta, eihän?" Hän oletti, osuen täysin oikeaan. Ja näin, hyvät naiset ja herrat, olin jälleen jäänyt valheestani kiinni. Käänsin katseeni käsiini, jotka edessäni ollut poika otti pian omiinsa.

"Kai sä tiedät, ettei toi oo tervettä?" Hän kysyi varovasti, ikään kuin testaten, oliko päässäni enää minkäänlaista järkeä jäljellä. Nyökkäsin hiljaa vastaukseksi.

"Miks sä sit teet niin? Niiden idioottien takiako?" Hän jatkoi, viitaten viesteihin, jotka olin hänelle näyttänyt. Kohautin olkiani.

"Kato mua." Hän pyysi. En liikkunut milliäkään. Sitten hän irrotti toisesta kädestäni ja nosti leukani hellästi ylös sormenpäillään. Nyt hänen kauniit silmänsä katsoivat jälleen suoraan omiini.

"Se mitä ne sanoo, ei todellakaan oo totta. Sä oot kaunein tyttö kenet oon eläessäni tavannu, okei? Se et joku epävarma idiootti purkaa pahaa oloaan suhun, ei muuta sitä mitenkään." Hän vakuutti. En halunnut ajatella niin, mutta en voinut sille mitään. Väkisinkin päähäni pamahti ajatus; mitä jos tuokin oli vain sääliä?

"Kato nyt mua." Totesin kyyneleen valahtaessa poskelleni.

"Mä katon, ja nään vaan kauneutta." Hän sanoi, pyyhkäistessään kyyneleen pois peukalollaan. Sitten hän tuli viereeni istumaan ja kietoi kätensä ympärilleni. Istuimme jonkin aikaa hiljaisuudessa.

"Mä en pakota sua mihinkään, mut en mä kyl aio kattoo vierestä kun sä kidutat ittees. Mä oikeesti välitän susta. Lupaa mulle, et yrität."

"Lupaan." Se oli helpommin sanottu, kuin tehty. Varmaa oli kuitenkin se, etten voisi jatkaa enää samaan malliin. Nyt hän tiesi, joten pian tietäisivät muutkin. Vaikka hän ei pakottaisi, en pistäisi päätäni pantiksi muiden puolesta. Asioita valitettavasti hankaloitti se, että se mitä kerran tein omasta tahdostani, ei ollut enää pelkästä omasta tahdostani kiinni. Minun täytyisi yrittää. Oli pakko.