Aika Ennen Huomista || Blind Channel

32. Mitä se teki?

Kello soi viimein, lähdin luokasta ripein askelin. Halusin vain päästä kotiin. Kävin kaapilla, sitten suuntasin nopeasti alas ja kohti ulko-ovea. Olin onnistunut livahtamaan ulos ilman välikohtausta. En ollut törmännyt kuusikkoon. Halusin pitää asian niin. Siispä lisäsin vauhtiani entisestään, kävelin tuttua reittiä kilpakävelijän lailla. Ei aikaakaan, kun saavuin jo tutulle ja turvalliselle kotiovelle. Sisään päästyäni viskasin kengät takin mukana vain johonkin nurkkaan eteisessä, välittämättä yhtään mihin. Väsyneenä ja turhautuneena menin olohuoneeseen ja heittäydyin sohvalle makaamaan. Halusin vain huutaa.

Puhelimeni värisi vähän väliä. Lopulta katsoin, mikä oli ilmoitusten lähteenä. Kuten arvata saattaa, olin saanut muutamia viestejä apinalauman jäseniltä. En jaksanut vastata. Pudotin puhelimen kädestäni lattialle ja huokaisin syvään. Tuntui siltä, etten pystyisi tähän enää. Oloni oli niin tyhjä ja mitätön. En tiennyt mitä tunsin. Välillä ylitsepääsemätön raivo riepotteli mieltäni, välillä tunsin vajoavani merenpohjaan surun mukana. Välillä en tuntenut yhtään mitään. Nothing, ingenting, nada. Pelkäsin sitä. Pelkäsin hetkiä, joina en tuntenut mitään. Joskus tunsin itseni vain kylmäksi ja tunteettomaksi romuksi. Romuksi, jota ei enää voinut korjata. Se oli jo liian myöhäistä. Kyyneleen valahtaessa poskelleni, suljin silmäni.

Säpsähdin hauraasta unestani ovikellon soidessa. Minua ei todellakaan huvittanut avata. En jaksanut nousta. Oven takana odottanut henkilö ei kuitenkaan antanut periksi, vaan jatkoi kellon soittamista. Huokaisin jälleen ja tempaisin itseni ylös sohvalta. Marssin väsyneenä ovelle ja avasin sen. Käytävässä odottivat yllätyksekseni kaikki kuusi poikaa. Seisoin ovenraolla sanomatta sanaakaan. Kukaan muukaan ei puhunut.

"Oliks teillä jotain tärkeetä? Olin just nukkumas ja väsyttää ihan kauheesti." Sanoin tyhjästi katse lattiaan naulittuna.

"Me haluttais vähän jutella." Niko ilmoitti melko hiljaisella äänellä. Ensin en tehnyt elettäkään liikkuakseni, mutta lopulta lähdin ovelta olohuoneeseen, päästäen muut sisään. Istuin sohvalle, kun he riisuivat ulkovaatteitaan. Pian huone oli täynnä hiljaisia teinejä. Kaikki tuntuivat tietävän, miten seuraava keskustelu tulisi etenemään. Kukaan ei vain halunnut toimia sen aloittajana. Hetken kuluttua Niko kuitenkin avasi keskustelun.

"Noh... Miten sulla menee?" Hän kysyi varovasti, odottavalla äänensävyllä.

"Siinähän se." Totesin väsymystäni peitellen.

"Kerro vähän tarkemmin." Hän kehotti. Mikä terapiatuokio tämä oli olevinaan?

"No ei mitään erikoista. Miks sä nyt yhtäkkiä tollasta kysyt, jos ette aiemmin oo sitä miettiny?"

"Ois pitäny. Kyl me ollaan kaikki huomattu, ettei kaikki oo ihan kohdillaan." Aleksi liittyi keskusteluun.

"Mikä nyt muka ei oo kohdillaan?"

"Joonas ja Olli kerto. Me tiedetään." Joel kertoi rauhallisesti. Hienoa, nyt kaikki luultavasti säälivät minua. Se oli viimeinen asia, jota juuri nyt tarvitsin. Sääli.

"Oot muutenkin ollu ihan outo lähiaikoina. Et oo oma ittes." Olli lisäsi.

"Joonas myös kerto et olit selkeesti itkeny tänään aiemmin. Ja Joel oli löytäny sut oksentamassa koulun vessassa." Niko jatkoi.

"Eiks nyt ois jo korkee aika kertoo mistä täs nyt oikeen on kyse?" Harvasanainen Tommi kysyi. En sanonut mitään. En voinut. Tuijotin lasittuneella katseellani tiukasti lattiaan. En tiennyt mitä sanoa.

"Sä voit kertoo meille ihan mitä vaan." Niko sanoi lempeästi.

"Me kuultiin siitä kiusaamisesta, sun isästä ja siskosta. Mut täs on pakko olla jotain muutakin." Aleksi mietiskeli. Siltikään en meinannut saada sanaa suustani.