Aika Ennen Huomista || Blind Channel

50. Me selvitään, yhdessä

Kun he olivat nolanneet toisiaan tarpeeksi ja olimme saaneet menneiden muistelusta mitan täyteen, päätimme siirtyä katsomaan elokuvaa. Niko, Aleksi ja Tommi olivat lähteneet käymään kaupassa. Luvassa olisi pitkä putki elokuvia. Huomenna oli koulua, mutta entä sitten? Meistä ketään ei välittänyt ajatuksesta, joten päädyimme vain viettämään mukavan illan. Makoilin sohvalla Olliin nojaten, kahden blondin riehuessa keittiössä. He olivat jälleen saaneet aikaan jonkin aivan turhan kinan, jota seurasimme huvittuneina basistin kanssa.

"Et vittu varmasti! Tänne se!" Joonas huusi Joelille, joka jahtasi poikaparkaa suihkepullon kanssa. Mistä he olivat sen löytäneet? Ei mitään käsitystä. Heidän leikkinsä keskeytyi, kun ovikello soi. Loikkasin pystyyn ja kävin avaamassa oven.

"Mitä vittuu te nyt taas riehutte?" Tommi kysyi astuessaan eteiseen ja huomatessaan kauhukaksikon vauhdissa. Jos joku, niin hän oli ryhmän isähahmo.

"No kysy sitä tolta!" Joonas tiuskaisi, kun Joel ruiskutti tämän päälle vettä.

"Hei nyt sit helvetti!" Sanoi Joonas ja lähi vuorostaan Joelin perään. Tommi pudisteli päätään, ikään kuin luopuen toivosta kaksikon suhteen.

Hetken rähjäämisen jälkeen tilanne oli rauhoittunut, olimme kaikki linnoittautuneet olohuoneeseen television ääreen. Hetken suostuttelun jälkeen Niko oli saanut muut myöntymään Titaniciin. Kieltämättä se oli myös yksi lempielokuvistani. Istuin sohvalla Ollin ja Nikon välissä, Nikon vieressä istui Tommi. Lattialla sohvan edessä istuivat Joel, Joonas ja Aleksi. Aleksi istui kahden blondin välissä, ihan vain varmuuden vuoksi. Tunnelma oli rauhallinen, yllätyksekseni kaikki olivat täysin keskittyneitä elokuvaan. Minua itseäni lukuun ottamatta.

Minä puolestani nautin vain siitä, että kaikki olivat siinä. He olivat kaikki lähellä ja tyytyväisiä. Jos nyt unohdetaan blondien välinen jatkuva kina. Sitä lukuun ottamatta kaikki oli täydellistä. Ei se olisi ikuista, mutta se hetki oli täydellinen. Juuri silloin kaikki oli niin, kuin pitikin. Huomenna olisi koulua, mutta ketään ei kiinnostanut. Tulisin kaipaamaan näitä hetkiä. Mutta minun vain täytyisi tehdä se.

Viitoin Ollia nousemaan sohvalta, hän toimi kuten pyysin. Saimme muutaman kysyvän katseen, sekä kitaristilta jonkin epämääräisen kommentin. Selitin, että halusin vain käydä ulkona. Eihän se periaatteessa edes ollut vale. Ohjeistin basistia pukemaan ulkovaatteet, kun kävin itse hakemassa viltin makuuhuoneestani. Sitten puin omat vaatteet ja poistuimme rappukäytävään. Oven sulkeuduttua Olli oli jo lähdössä alaspäin portaissa, mutta tartuin häntä kädestä ja ohjasin sen sijaan hissiin. Siellä painoin ylimmän kerroksen nappia. Poika katsoi minua hieman hämillään, mutta seurasi tilannetta silti mielenkiinnolla.

Hissi saapui ylimpään kerrokseen, ohjasin pojan katolle vieviä tikkaita kohti. Hän tuntui ymmärtävän, mitä oli tapahtumassa. Kiipesin tikkaille ja yritin saada luukkua auki, mutta en onnistunut siinä. Sen päälle oli varmasti satanut reilusti lunta. Sitten Olli pyysi minut pois tikkailta, kiivetäkseen sinne itse. Hetken taistelun jälkeen luukku aukesi, poika kiipesi katolle minä perässään. Suljimme luukun mahdollisimman hiljaa, jotteivat ylimmän kerroksen asukkaat häiriintyisi. Kävelimme hieman kauemmas luukusta, sitten levitin viltin maahan kaksinkerroin. Siten se ei ehkä kastuisi aivan yhtä nopeasti. Istuimme viltille hymyssä suin.

"Mitäs tää nyt on?" Hän kysyi hymyillen.

"Meidän pitäis puhua." Totesin lyhyesti, saaden hieman säikähtäneen ilmeen basistin kasvoille.

"Nytkö sä meinaat jättää mut?" Hän kysyi, verhoten pelkonsa leikittelevällä äänensävyllä.

"En tietenkään." Sanoin naurahtaen.

"Tästä kaikesta. Tästä sotkusta, jonka oon saanu aikaan. Ihan kaikesta." Täydensin.

"Oon ollu ihan idiootti ja ajau itteni nurkkaan omilla teoillani. Mun ei olis missään vaiheessa pitäny antaa asioiden lähteä näin pahasti käsistä. Oon ihan fucked up. Nää kuukaudet on olleet yhtä painajaista. On ollu kiusaajia, väkivaltaisia isiä, perhedraamaa, mitä vielä. Ja nyt ollaan siinä pisteessä, etten mä enää pärjää yksin." Selitin melko lyhyesti.

"Et sä oo yksin. Sulla on meidät." Hän sanoi odottavaan, mutta lohdulliseen sävyyn. Minusta tuntui, kuin hän olisi jo tiennyt, mitä aioin seuraavaksi sanoa.

"Ja mä todella arvostan sitä. Mut se ei riitä. Mä tarviin ulkopuolisen tahon apua."

"Siis meinaatko sä-"

"Joo. Mun on pakko ilmottaa mun isästä poliiseille. Se on ainoo keino päästä siitä eroon. Mä tiedän et sä et halunnu sitä, mut mun vaan täytyy. Vaikka siitä ei oliskaan fyysistä uhkaa, niin se kummittelee mun päässä niin kauan, et asialle tehdään jotain. Ja samalla mä löydän varmasti apua mun muihin ongelmiin, kuten näihin itsetuhoisiin ajatuksiin. Te ootte itsekin sanoneet sen moneen kertaan, mä en oo oma itseni." Kerroin hänelle päättäväisenä, mutta haikeana. Hän katsoi suoraan silmiini, selkeän surun koristaessa tämän kasvoja.

"Mitä meille sit käy? Mä en voi menettää sua." Hän kertoi, selkeästi pidätellen kyyneleitä. Sydämeeni sattui nähdä hänet sellaisena.

"Et sä menetä. Mä lupaan, koska... Koska mulla on muutakin kerrottavaa." Keräilin rohkeuttani seuraavia sanojani varten. Olin pitkään yrittänyt tulkita tunteitani ja turhautunut, kun olin epäonnistunut siinä. Mutta nyt tiesin, mistä oli kyse. Olin viimein ymmärtänyt sen.

"Mä taidan... Mä taidan rakastaa sua." Sain lopulta sanotuksi. Minua pelotti, miten hän siihen reagoisi. Hänen ilmeitään oli vaikea lukea. Aloin jo katua sanomaani, kunnes hän avasi suunsa.

"Mäkin sua." Hän kertoi, pienen hymyn noustessa tämän surullisille kasvoille. Sen sanottuaan tunsin kyynelten kastelevan poskiani. En sanonut mitään, kunnes poika pyyhki muutaman kyyneleen kasvoiltani peukalollaan.

"Mäkin rakastan sua." Hän toisti rauhalliseen sävyyn.

"Ja siks me selvitään tästä, yhdessä." Poika jatkoi, yhä silitellen poskeani. Kiedoin käteni tiukasti pojan ympärille, tämän tehdessä samoin. Kastelin pojan takkia suolaisilla kyynelilläni, hänen silitellessä selkääni.

Viimeiset kuukaudet olivat olleet melkoista vuoristorataa, jonka kyydissä olin hädin tuskin pysynyt. Ilman häntä ja muita en olisikaan. Olisin pudonnut kyydistä jo ajat sitten. Mutta olin yhä tässä. Tässä, rakastamani pojan käsissä. He olivat pitäneet pääni vedenpinnan yläpuolella, johdattaneet minut pois pimeästä. Tai ainakin he olivat yrittäneet. Lopputuloksena seisoimme kaikki seitsemän keskellä täyttä pimeyttä. Mutta oli meillä sentään toisemme. Yhdessä löytäisimme jälleen tiemme valoon, vaikka se miten vaikeaa olisi.

Isäni saisi viimein ansaitsemansa mukaan, äiti saisi viimein vapauden. Ja minä puolestani saisin tiedon siitä, ettei isäni kaltainen ihmishirviö satuttaisi minua tai ystäviäni enää ikinä. Tiesin, että tulevaisuus toisi mukanaan haasteita. Suuria sellaisia, sekä varmasti aivan uudenlaisia ongelmia. Mutta juuri nyt en välittänyt siitä paskan vertaa. Juuri nyt halusin vain elää hetkessä, tässä ja nyt,

ajassa ennen huomista.