Aika Ennen Huomista || Blind Channel

38. Mua pelottaa

Eilinen oli toden totta hurja päivä. Lopulta olimme päätyneet viettämään viikonlopun kitaristin luona koko porukan voimin, vaikka alunperin ei ollut tarkoitus. Jollain ihmeen kaupalla olimme päässeet Joonaksen sänkyyn nukkumaan, muiden valloittaessa olohuoneen kaikin mahdollisin tavoin. Ehkä illan tapahtumilla oli osuutta asiaan. Siispä heräsin melko myöhään, vieressäni ihanin poika maan päällä. Poikaystäväni. Ajatus sai perhoset vatsassani villiintymään.

"No huomenta." Kuulin hänen hymähtävän. Hänkö oli hereillä ennen minua? Harvinaista.

"Huomenta vaan." Naurahdin kääntyessäni häneen päin.

"Mites nukuit?" Hän kysyi ja siveli poskeani hellästi. Tunsin punastuvani välittömästi, hän hymähti huvittuneena.

"Hyvin, yllättävää kyllä." Totesin hetken kuluttua. Vastaukseksi sain hymyn. Mietin hetken, ottaisinko päätäni vaivanneen asian puheeksi. Isäni. Eiliset tapahtumat kummittelivat takaraivossani, enkä kyennyt päästämään niistä irti.

"Totah..." Aloitin epävarmasti, mutta lopetin ennen kuin edes pääsin alkuun.

"Kerro vaan." Olli hymähti.

"Mun mielestä meidän pitäis ilmottaa poliisille siit eilisestä." Sanoin viimein.

"Mehän puhuttiin tästä jo eilen. Se sotkis asioita ihan liikaa. Mä en haluu et joudut käymään sen kaiken läpi. Se on kuitenkin sun isä." Hän selitti. Miten hän kykeni moiseen rauhallisuuteen? En välittänyt siitä, että suonissamme virtasi samaa verta. Minulle hän ei ollut isä. Ei enää. Olin täysin valmis heittämään miehen susille. Olin saanut tarpeekseni tämän tempuista.

"Mä kestän sen kyllä. Mun pitää vaan-"

"Ei. Me ei oteta sitä riskiä. Me ollaan molemmat alaikäsii, joten siitä lähtis kuitenkin kaikki sossu jutut sun muut. Mä en todellakaan anna sun joutuu siihen kierteeseen." Kieltämättä pojan ajattelutapa oli jokseenkin ihailtava, mutta silti. Eihän asiaa voitu vain unohtaa, ihan kuin sitä ei ikinä olisi edes tapahtunut.

"Mua pelottaa." Myönsin ääni lähes väristen.

"Mikä?" Hän kysyi myötätuntoinen katse minuun suunnattuna.

"Isä. Mitä sit tapahtuu, kun mä meen kotiin? Tai siis, mun kämppä on vuokralla käytännössä sen nimissä. Se vois ihan koska vaan purkaa sen sopimuksen ja jättää mut heitteille, jos vaan haluais." Selitin hänelle, kehitellen mitä pahempia skenaarioita pääni sisällä.

"En mä haluu enää sen luokse. Mä pelkään sitä. Onhan se aina ollu vähän räjähdysherkkä, mut ei se nyt ikinä kehenkään oo käsiks käyny. Ei ainakaan mun edessä."

"Me keksitään jotain, lupaan. Mä en anna sen satuttaa sua, vaikka miten kävis." Hän sanoi sivellen poskeani peukalollaan. En sanonut enää mitään, nojasin vain basistin kättä vasten, katsoen syvälle tämän upeisiin silmiin.

Ajatus isästä pelotti. Mitä jos hän oikeasti purkaisi vuokrasopimuksen ja jättäisi minut yksin? Olin vasta 16-vuotias, enkä ollut valmis elämään yksin. Ei minulla ollut siihen edes minkäänlaista mahdollisuutta. Ei rahaa, ei työtä, eikä taattua turvaa mieheltä. Olli sanoi kyllä suojelevansa minua, mutta riittäisikö se? Luoja yksin tietää, mihin isäni oikeasti kykenisi. Vaikka en voinut lähteä, en halunnut myöskään jäädä hänen armoilleen. Mitä jos hän purkaisi vihansa minuun, tai äitiin? Koko sotku tuntui tukahduttavan kaiken vähäisen toivoni tulevasta. Tahdoin vain pois. Halusin kaiken loppuvan.

Olli ei ehkä ymmärtänyt, mitä päässäni kävin läpi. Hän ei ehkä ymmärtänyt, että vaikka miten hän yrittäisi, ei hän pystyisi luomaan toivoa. Olin jumissa. En voinut tehdä mitään, käteni olivat sidotut. Ainoa looginen ratkaisu olisi ollut kertoa poliisille. Olin valmis kohtaamaan sen seuraukset, mitä ne ikinä olisivatkaan. Siten saisimme miehen vastuuseen, eikä hän voisi satuttaa enää ketään. Ongelmana oli, ettei Olli antanut minun tehdä sitä. Rehellisesti sanottuna pelkäsin itsekin menettäväni heidät sotkun seurauksena, mutta en vain voinut enää elää näin. Jotain oli pakko tehdä, ihan sama mitä siitä seuraisi. Huostaanotto? Sijaisperhe? Jokin väliaikainen sijoitus? Ne olivat pahimmat skenaariot, jotka mieleeni kehittyivät. Halusin miehen vastuuseen, vaikka olisin itsekin joutunut myrskynsilmään. Vihasin häntä.

"Meidän on pakko tehdä jotain." Huokaisin pitkään jatkuneen hiljaisuuden jälkeen.

"Ja varmasti tehdäänkin. Mut jotain, josta ei koidu sulle haittaa."

"Kuuntele nyt, oo kiltti. Mä en välitä, vaikka joutuisin johonkin vitun laitokseen tai jotain. Mulle tärkeintä on vaan se, ettei isä pääse tästä kun koira veräjästä. Sitä paitsi, kaikki sossu jututhan on lähinnä mun omaks parhaaks. Ei se niin kauheeta voi olla."

"Voi sun kanssas. Joo, me asutaan Suomessa ja lastensuojelu toimii lasten ja nuorten hyväks. Mut se ei tarkota, et se ois välttämättä paras ratkaisu. Totta kai mäkin haluisin uskoa, että kaikki järjestyis vaan sillä. Mut kun ei asiat vaan mee niin. Ei edes Suomessa." Hän selitti. Ikävä kyllä hän oli oikeassa. Olinhan minäkin kuullut vaikka mitä tarinoita sellaisista tapauksista, joissa lastensuojelu oli vain heittänyt bensaa liekkeihin. Mutta mitä vaihtoehtoja minulla muka oli?

"Luota muhun. Mä en anna enää mitään pahaa tapahtuu sulle. Tää juttu kyl selvii, mut nyt pitää miettii mitä tehään." Hän vakuutti. En jaksanut enää kinastella asiasta, sillä tämän mieli tuskin muuttuisi. Siispä hyväksyin kohtaloni ja hivuttauduin lähemmäs poikaa, kietoakseni käteni hänen ympärilleen.

Olimme makoilleet rauhassa jonkin aikaa, lopulta nousimme ylös ja lyöttäydyimme muiden seuraan. Kaikki olivat jo hereillä, juomassa kahvia keittiössä. Pienen mutkittelun ja välttelyn jälkeen sain jonkinlaisen aamupalan alas kurkustani. Kävin nopeassa suihkussa, Joonas tonki jostain lainapyyhkeen. Lämmin vesi tuntui hyvältä ihoani vasten. Valitettavasti minulla ei ollut mukanani vaihtovaatteita, joten jouduin suihkun jälkeen pukemaan samat, joilla olin nukkunut ja kulkenut eilisen.

Emme tehneet mitään erikoista, kunhan vain istuskelimme olohuoneessa ja juttelimme niitä näitä. Tämän päivän aioimme viettää yhdessä, luultavasti tulisimme jälleen kitaristin luokse yöksi. Pitihän sitä sentään ottaa kaikki ilo irti ajasta, jona pojan vanhemmat olivat muualla. Hetken kuluttua he pelasivat, minä katselin vierestä. Pelaaminen ei ikinä ollut minun juttuni. Siksi nautinkin siitä, että sain ihan vain olla ja seurata heidän menoaan.