Aika Ennen Huomista || Blind Channel

37. Rouva Matela

Ovikello soi, juoksin välittömästi ovelle. Enempiä harkitsematta läväytin oven auki. Siinä hän seisoi, ilmielävänä. En sanonut mitään, vaan heittäydyin hänen kaulaansa ja halasin tiukasti. Hänkin kietoi kätensä ympärilleni. Vetäydyin hetken kuluttua ja katsoin hänen verisiä kasvojaan. Olin alkaa itkemään, mutta hillitsin itseni. En ole varma, olisiko kyyneleitä edes riittänyt uuteen purkaukseen.

"Luojan kiitos sä oot kunnossa. Mitä se- Eikai se- Ootko sä-"

"Rauhotu, kaikki hyvin. Mennään sisälle." Hän sanoi rauhoittavasti ja siirtyi perässäni asuntoon sisälle.

"Äijä on hengissä." Aleksi huokaisi helpottuneena ja kävi myös halaamassa poikaa.

"Missä sä olit ja- Ja missä isä on? Mitä tapahtu? Ooks sä kunnossa?"

"Kaikki hyvin. Mä en tiedä missä se on, pääsin karkuun hetken juoksemisen jälkeen. Mut sun ei varmaan kannata mennä yöks kotiin." Hän selitti.

"Okei. Miten sä tiesit tulla tänne?" Kysyin häneltä rauhoituttuani hieman.

"Joonas laitto viestii ja kerto löytäneensä sut tajuttomana kadulta. Mitä tapahtu?"

"En mä oikeen tiiä. Muistan vaan et olin puhelimessa Nikon kanssa, ja sit vintti pimeni." Selitin lyhyesti ja ytimekkäästi.

"Mä käyn hei soittaas jätkille et oot täällä." Aleksi ilmoitti ja lähti toiseen huoneeseen.

"Ooks sä kunnossa?" Kysyin vielä kerran, kun jäimme kahden.

"Ei mitään mitä suihku ja kunnon yöunet ei korjais." Hän naurahti. Miten hän oli niin rento, vaikka isäni oli juuri pahoinpidellyt hänet? Se minua vaivasi, tunsin olevani syyllinen tapahtuneeseen.

"Anteeks." Sanoin hiljaa, kyyneleen valahtaessa jo valmiiksi sotkuisille kasvoilleni.

"Mitä sä nyt selität?" Poika kysyi hämillään.

"Tää on mun vika. Jos en ois-"

"Lopeta. Mikään mitä sun isäs teki ei ollu sun vika. Ei mikään." Hän keskeytti. Silittäen poskeani peukalollaan, pyyhkäisten yksinäisen kyyneleen pois.

"Tuu, putsataan noi." Sanoin hänelle, viitaten haavoihin ja ruhjeisiin hänen kasvoillaan.

Löysimme hetken etsinnän jälkeen ensiapulaukun, josta löysin kaiken tarvittavan tämän haavojen hoitamiseen. Hän istui rauhassa keittiön pöydän ääressä, minun sivellessä pojan kasvoja vanulapuilla ja puhdistusaineella. Hän katsoi koko toimenpiteen ajan syvälle silmiini, samalla kun olin keskittänyt kaiken huomioni haavoihin. Saatoin huomata pienen hymyn pojan huulilla. Hän oli jotain erikoista, erityistä. Aleksikin oli liittynyt seuraamme keittiöön. Hän piti Ollille seuraa, sillä itse olin liian keskittynyt puhumaan.

Lopulta haavat oli putsattu, avaimet kilahtivat lukkoon. Sitten sisään astelivat neljä helpottunutta miehenalkua. Heistä jokainen kävi vuorollaan halaamassa basistia, ulkovaatteiden riisumisen jälkeen. Pian istuimme kaikki olohuoneessa, keskustelemassa tapahtuneesta. Olimme päättäneet jäädä yöksi, vaikka alunperin suunnitelmat olivat aivan muuta. Halusin soittaa poliisit isäni perään, mutta Olli oli eri mieltä. Se hämmensi minua. Hän oli juuri tullut hakatuksi isäni toimesta, muttei silti ollut halukas ilmoittamaan poliisille. Selityksenä hän kertoi, ettei halunnut aiheuttaa haittaa perheelleni. Kummallista. Itse olin valmis heittämään isäni rotkoon, jos siihen olisi tullut mahdollisuus.

Olli kertoi myös nähneensä äitini. Hekin olivat ilmeisesti ehtineet keskustella asiasta. Myös oma äitini oli kieltäytynyt soittamasta poliisia. Nainen oli kuulemma ollut syvästi pahoillaan tapahtuneesta. Mutta siltikin hän suojeli miestään. En voinut käsittää sitä. Tässä kohtaa olin jo varma, että vihasin isääni. Vihasin enemmän, kuin kiusaajiani. Oksetti ajatella, että äiti oli valmis jatkamaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja kaiken lisäksi isäni oli juuri kutsunut minua huoraksi jo toistamiseen, puhumattakaan siitä, miten sain kuulla olleeni vahinko. Kukapa ei haluaisi kuulla sellaista oman isänsä suusta?

Sisälläni raivosi vuosisadan myrsky. Olin vihainen, pettynyt, peloissani ja vielä kerran vihainen. Miten se mies saattoi? Hän pelkäsi valtansa hupenemista niin, että oli oikeasti valmis tappamaan viattoman nuoren. Enhän tiennyt, olisiko hän oikeasti mennyt niin pitkälle. Mutta niin kauhealta kuin se tuntuukin, en olisi yllättynyt. Hän ei ollut ihminen, eikä isäni. Hän oli hirviö. Hirviö, jonka vallan alla olin joutunut kasvamaan. Hänen valtansa ei enää ulottuisi minuun, siitä aioin pitää huolen. Halusin tuulettaa ajatuksiani.

"Mä meen käymään ulkona. Tarviin vähän happee." Ilmoitin ja nousin sohvalta.

"Mä tuun kans." Olli sanoi ja loikkasi paikaltaan mukaani. Niin me sitten puimme ulkovaatteet ja lähdimme raikkaaseen ulkoilmaan. Vähä liiankin raikkaaseen, jos minulta kysytään. Kävelimme autioilla kaduilla kaikessa rauhassa, kumpikaan ei puhunut hetkeen mitään. Sitten mieleeni muistui jotain, mitä Olli oli aiemmin sanonut.

"Olli, Elianan poikaystävä."

Keräilin rohkeutta ottaa asian puheeksi. Siinä vain kesti jonkin aikaa. Kävelimme erääseen puistoon ja istuimme penkille. Basisti piti hellästi kädestäni kiinni. Se sai perhoset vatsassani sekoamaan aivan totaalisesti. Sitten päätin, että nyt oli oikea aika.

"Olli muuten." Aloitin kasuaalisti. Hän kääntyi puoleeni ja hymähti kysyvästi.

"Mitä me ollaan?" Kysyin häneltä, miettien kysymystä samalla itse.

"Mitä mieltä sä oot?" Hän heijasti mietteen takaisin. Hitto.

"Sitä vaan, et sä et koskaan kysyny mua sun tyttöystäväks." Hymähdin hermostuneena, silti pieni hymy huulillani.

"No, neiti Nurmi. Olisitko sä mun tyttöystävä?" Hän kysyi äänensävyllä, joka oli sekoitus leikkisyyttä ja totisuutta.

"Ehdottomasti, herra Matela." Vastasin samaan tapaan, saaden leveän hymyn pojan kasvoille. Sitten hän kietoi kätensä ympärilleni.

"Rouva Matela... Kuulostaa hyvältä." Hän pohdiskeli ääneen, saaden minut nauramaan. Sitten kiedoin omat käteni tämän niskan taakse, katsoen häntä silmiin. Pian tunsin tämän huulet omillani.

A/n:
En nyt taas tiedä mistä tääkin tuli, mut jos tällä tarinalla olis tunnari, niin se ois kyl ehdottomasti Nickelback:in When We Stand Together! Ihanan nostalginen fiilis tulee kuunnellessa <3

Olipas lyhyt luku, sori siitä :(

Mut hei, neljä lukuu kahdessa päivässä... What's this?