Aika Ennen Huomista || Blind Channel

22. Olisit kuunnellu aiemmin

⚠️TW⚠️
Kiusaamista, väkivaltaa ja syömisongelmia

Viikot kuluivat hujauksella, mikään ei ollut juurikaan muuttunut. Vihasin itseäni yhä aivan yhtä paljon, ellen jopa enemmän. Ranteisiini oli ilmestynyt lisää haavoja, eikä kiusaamiselle näkynyt loppua. Nyt se oli lähinnä sanallista, sekä jotain pientä tönimistä. Ehkä he eivät enää uskaltaneet käydä minuun käsiksi viime kerran jälkeen. Mitä syömiseen tulee, tilanne oli edennyt hieman pidemmälle. En tietenkään voinut antaa ystävieni epäillä mitään, sillä silloin kaikki olisi loppunut siihen. En todellakaan tarvinnut kuutta lapsenvahtia kyttäämään jokaista liikettäni. Siksi söin koulussa melko normaalisti, mutta kotona en juuri ollenkaan.

Poikien, sekä erityisesti Ollin kanssa olin viettänyt enemmän aikaa, kuin ikinä. Hän oli mukava ja ymmärtäväinen, lisäksi vielä hyvännäköinen. Olin ollut tämän luona yökylässä useamman kerran, pojan vanhemmat olivat ihania. He ottivat minut aina avosylin vastaan. Toivoin, että omanikin olisivat olleet sellaisia. Kieltämättä viihdyin basistin seurassa erittäin hyvin. Ehkä jopa liian hyvin, jos se on mahdollista.

Oli vihdoin perjantaiaamu, olimme päättäneet viettää iltaa luonani. Toisin kuin viime kerralla, halusin jopa itse juoda, sillä kaipasin nollausta. Ensin oli kuitenkin selvittävä koulupäivästä. Tätä nykyä koulunkäynti ei enää kiinnostanut entiseen tapaan. Ensimmäinen tunti oli matematiikkaa. Olin onnistunut jo putoamaan kärryiltä, mutta koska olen suomalainen, avun pyytäminen ei ollut edes vaihtoehto. Siispä kidutin itseäni päivittäin, yrittäessäni ymmärtää jotain. Tuloksetta tietenkin, kuten arvata saattaa. Matikantunti meni nopeasti, kuten myös kemia. Nyt odotin muita aulassa, jotta voisimme mennä ruokailuun. En tietenkään olisi halunnut, mutta oli pakko. En voinut herättää huomiota.

Ensimmäisenä saapui Joel. Juttelimme hetken kahdestaan, kunnes paikalle saapuivat Aleksi ja Tommi, sitten Joonas, Olli ja lopulta Niko. Pian ryhmärämä oli kasassa, joten lähdimme kohti täyteen ängettyä ruokalaa. Saavuimme sinne, kauhoin lautaselleni mahdollisimman normaalia muistuttavan määrän ruokaa. Omatuntoni huusi minulle, ei olisi pitänyt syödä niin paljon. Kuten toivoinkin, olin oppinut jo totuttelemaan näläntunteeseen. Siksi ajattelin pärjääväni yhä pienemmällä ja pienemmällä määrällä. Siksi oli vaikea ylläpitää kulissia koulussa. Tiesin, että niin oli pakko tehdä. Jos olisin jäänyt kiinni, olisin ollut pulassa, monella tapaa. Vanhempani olisivat varmasti saaneet kuulla siitä, eivätkä kuusi isoveljeänikään olisi luultavasti ilahtuneet siitä.

Selvisimme ruokailusta, oloni oli kauhea. Ajatukseni ruoskivat minua pääni sisällä. Se oli kuitenkin pakko tehdä, joten en voinut tilanteelle enää mitään. Seuraavaksi vuorossa oli musiikkia, päivän toiseksi viimeinen tunti. Valitettavasti se tarkoitti, että joutuisin näkemään koko luokkani. He olivat kyllä ihan siedettäviä, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tietysti. Saavuimme bändiluokkaan, pojat tulivat seurakseni odottamaan tunnin alkua. Joelilla, Joonaksella ja Nikolla oli ilmeisesti hyppytunti, joten heillä ei olisi kiire mihinkään. Muilla puolestaan alkaisivat omat tunnit, joten heidän pitäisi lähteä hieman aiemmin.

"Mitäs me sit tänää tehään?" Aleksi kysyi.

"Vedetään perseet." Ilmoitin kasuaalisti. Muut katsoivat minua hieman järkyttyneinä.

"Kuka sä oot, ja mitä oot tehny meiän Elianalle?" Joonas naurahti.

"Mitä? Älkää mua syyttäkö. Ootte luoneet hirviön." Ilmoitin leikkisään sävyyn, saaden kaikki nauramaan. Oi, kun he vain olisivatkin tienneet miksi mieleni oli muuttunut. Joskus halusin kertoa heille kaikesta, mutta en voinut.

"No mut me varmaan nähään sit illemmal?" Tommi varmisti noustessaan, valmiina lähtemään tunnille.

"Jep. Jos tuutte joskus kuuden maissa?" Ehdotin heille. Kaikille sopi, joten puolet ryhmästä lähti omille teilleen. Kolme heistä jäi vielä kanssani luokkaan. Juttelimme hetken, pian luokka alkoi täyttyä oppilaista. Huomasin Amandan ystävineen mulkoilevan suuntaamme, mutta juuri silloin se ei minua kiinnostanut, olin niin tiiviisti keskustelussa mukana. Keskustelumme kuitenkin keskeytyi opettajan saapuessa luokkaan.

"Eipäs taida olla teidän tunti. Menkääs pojat siitä sitten, eiköhän Eliana hetken pärjää." Hän sanoi vaativaan, mutta kuitenkin ystävälliseen sävyyn. Hän oli ehdottomasti lempiopettajani, vaikka en musiikista niin välittänytkään. Hän oli nuori, tatuoitu ja punatukkainen nainen, joka erottui selkeästi muiden opettajien joukosta.

"Käskystä kapteeni." Joel ilmoitti ja kohotti oikean kätensä kuvitteellisen lippansa päälle tervehtiäkseen. Sitten hän poistui luokasta, Joonas ja Niko perässään. Nainen seurasi toimintaa huvittuneena päätään pudistellen, sitten tunti alkoi.

Tunti oli nopeasti ohi, joten pääsimme jälleen yhden askeleen lähemmäs viikonloppua. Nelikko ei ollut uskaltanut tehdä tunnin aikana mitään mulkoilua vakavampaa. Tunnin jälkeen, kun kävin kaapillani, he tulivat luokseni. Olin niin kyllästynyt. Olin kyllästynyt heidän kommentteihinsa. Olin kyllästynyt esittämään, etten välittänyt niistä. Heidät nähdessään halusin vain huutaa.

"Mitä horo?" Amandan inhottava ääni kutsui.

"Mitä sä multa kysyt? Kysyisit vaikka noilta niin sanotuilta kavereiltas." Se oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun olin sanonut millään tapaa vastaan. Silti tiesin, ettei siitä mitään hyötyä ollut.

"Oho, mistäs moinen rohkeuden puuska?" Kysyi heidän seuraansa pian liittynyt Roni.

"Huono päätös." Amanda sähisi. Käytävä kuhisi oppilaita, joten eivät he mitään olisi voineet tehdä. Siksi päätin yksinkertaisesti lähteä, samalla pienesti tönäisten edessäni seissyttä Amandaa. He jäivät ihmettelemään äskeistä, kun minä lähdin seuraavaa luokkaa kohti. En joutunut odottaa kauaa, kun ovi jo avattiinkin. Keskittymiseni oli koko tunnin jossain aivan muualla, en oikein edes tiennyt missä. Tunnin aiheessa se ei ainakaan ollut.

Kellon soitua rynnin ulos luokasta, kävin viemässä vielä muutamia tavaroita kaappiin. Viikonloppu alkoi, vihdoin! Eihän sitä viikkoa olisi kestänyt enää yhtään enempää. Tavarat vietyäni suuntasin heti alakertaan, sieltä koulun oville. Sitten muistin, että minun piti käydä keskustelemassa matikanopettajani kanssa, sillä halusin vaihtaa lyhyeen matikkaan. Olin todennut, etten jaksaisi pitkässä matikassa kovin pitkälle. Se oli hassua, sillä yleensä olisin sinnikkäästi vienyt loppuun sen, minkä olin aloittanut.

Kävimme päätöstä läpi opettajan kanssa, hän oli sujut asian kanssa. Nyt pystyisin viettää viikonloppua hyvillä mielin. Tai edes vähän paremmin mielin. Loppujen lopuksi matematiikka oli ehkä pienin ongelmistani. No, oli sekin sentään jo jotain. Suuntasin jälleen tieni ulos koulusta, nyt pihapiiri oli aivan tyhjillään. Ketään ei näkynyt missään, kunnes pääsin koulun kulman taakse.

"Sä oikeesti luulit et annettais tän asian vaan olla? Säälittävää." Saran rasittava ääni kuului jostain takaani. Käännyin katsomaan, ja näin tämän lisäksi sekä muut tytöt, että Ronin nojaamassa koulun seinään. Käännyin lähteäkseni, mutta pian Ilari asteli eteeni ja esti aikeeni. Poika tönäisi minua taaksepäin. Pian tunsin kylmän seinän selkääni vasten.

"Mitä vittuu te haluutte?" Tiuskaisin ärsyyntyneenä. Odotin vastausta, mutta en saanut sellaista. Sen sijaan tunsin iskun kasvoillani. Iskun lähteenä toimi Ilari. Pian Amanda tarttui rinnuksiini ja työnsi minua kovempaa seinää vasten. Sitten oli hänen vuoronsa lyödä. Tällä kertaa se ei ollut mikään hellä läpsäisy. En olisi uskonut, että hänellä oli niin paljon voimaa.

"Mä varotin sua. Varotin monta kertaa, ja siinä sä edelleen oot. Et oo vieläkään oppinu. Mut nytpähän opit." Hän sähisi hullunkiilto silmissään. Hän irrotti otteensa ja Roni käytti tilaisuuden hyväksi, paiskaten minut maahan. Tunsin kovan potkun kyljessäni, sitten vatsassani. Yritin nousta ylös, mutta turhaan. Minut potkittiin heti takaisin maahan.

"Ei kannata nousta." Ilari naurahti ja kyykistyi viereeni, antaen vielä viimeisen iskun kasvoilleni. Sitten hän nousi ja pyyhki veriset rystysensä paitaansa. Olin melko varma, että veri oli peräisin kasvoistani.

"Olisit kuunnellu aiemmin." Amanda sanoi, ja potkaisi sitten kylkeeni. He naureskelivat hetken, sitten lähtivät ja jättivät minut maahan makaamaan. En jaksanut enää nousta.