Aika Ennen Huomista || Blind Channel

16. Antakaa mun olla!

⚠️TW⚠️
Kiusaaminen ja pientä väkivaltaa

Vieressäni istuneen basistin lämpimät kädet kietoutuivat ympärilleni, vetäen minut lohduttavaan syleilyynsä. Nojasin tämän rintaa vasten kyynelten valuessa. Huone oli muuttunut aivan hiljaiseksi. Ainoat korviini kantautuneet äänet olivat oma nyyhkytykseni ja käytävästä kuulunut hälinä. Lopulta edessäni lattialla istunut, pitkä blondi avasi suunsa.

"Toi on ihan sairasta. Eihän se nyt noin voi sanoa!" Hän hämmästeli hieman jopa kiihtyneen oloisena.

"No ei todellakaan." Olli sanoi hiljaa yläpuoleltani, lepuuttaen päätään omani päällä. Lopulta hän irrotti kätensä ympäriltäni, nousin istumaan pystyyn. Siinä en ehtinyt kovin kauaa olla, kun Joonas nousi lattialta ja tuli halaamaan.

"Oon pahoillani." Hän sanoi irrottaessaan.

"Mitä sä nyt sit meinaat?" Niko kysyi hetken kuluttua.

"En mä oikeen tiiä. Mut jos mä viel kelpaan, ni tulisko kuudesta taas seitsemän?" Kysyin varovasti. Kysymykseni sai vastaukseksi muutaman naurahduksen.

"Hölmö." Olli sanoi ja pörrötti hiuksiani.

"Mun puolesta voidaan vaikka unohtaa koko sotku." Joel sanoi, muut olivat onnekseni samaa mieltä.

"Mut tää sun isä juttu sit taas, sille pitää tehä jotain." Hän lisäsi. Katsoin häntä kummastellen.

"Mitä? Ethän sä voi antaa sen tehä itelles noin."

"En mä voi tälle tehä mitään. Jos tekisin jotain tyhmää, se vois ihan hyvin vetää multa kämpän alta. Ja sit joutuisin palaa Turkuun." Selitin tilanteen niin, että he vaikuttivat ymmärtäneensä sen.

"Mut hei, sä sanoit et 'joutuisit' palaamaan Turkuun. Tarkottaaks tää nyt sitä, et sä viihdyt täällä?" Joonas kysyi virnuillen voitokkaasti. Olin ilmeisesti tuonut kantani Madetojasta ja koko Oulusta esiin aiemmin.

"Älä ylpeile." Sanoin naurahtaen.

"Mut joo. Nyt kun mulla on teidät, en ees haluis palata Turkuun." Myönsin. Tietysti asialla oli omat puolensa. Siellä minua ei kiusattu, toisin kuin täällä. Siellä sovin joukkoon paremmin. Toisaalta, siellä jouduin myös asumaan isän kanssa saman katon alla. Juuri nyt en olisi edes halunnut nähdä koko miestä.

"Hei mun pitäs oikeesti mennä tunnille. Nähään." Ilmoitin heille. Olin lähdössä, kunnes Joonaksen ääni pysäytti minut jälleen.

"Onks sulla ens tunnin jälkeen ruokailu?" Pörröpää kysyi.

"Joo."

"No hyvä, nähään sit siellä." Hän sanoi tyytyväisenä. Poistuin luokasta hieman naurahtaen. Olin iloinen, että he ymmärsivät. Silti viime päivien kiukutteluni tuntui kamalalta. He ehkä antoivat minulle anteeksi, mutta itse en pystynyt antamaan itselleni anteeksi.

Löysin pienen etsimisen jälkeen luokkaan, jossa seuraava tunti pidettiin. Sinne päästyäni sydämeni jätti lyönnin välistä. Luokan edustalla seisoskelivat nimittäin Amanda ja Sofia. Toivoin, että he menisivät vieressä olevaan luokkaan. Väärässä olin. Heti opettajan saavuttua ryntäsin luokkaan, pian näin nuo kaksi paholaista istumassa edessäni. Tietysti. Tottakai heidän piti tulla häiritsemään myös kemian opintojani. Tunti alkoi rauhallisesti, he eivät edes katsoneet suuntaani. Hyvä niin. Pian tilanne alkoi lähes huolestuttaa minua. Tunti oli melkein ohi, eivätkä he olleet tuntuneet edes huomaavan läsnäoloani. Ehkä he olivat päättäneet jättää minut rauhaan?

Se taisi olla hätiköity johtopäätös. Tunnin loppuessa he lähtivät kovalla kiireellä luokasta. Miksi? Heti luokasta ulos päästyäni käytävässä odottivat Amanda, Sofia, Ilari ja toinen toisen vuoden poika. Hän oli muistaakseni Roni. Olin kävelemässä heidän ohitseen, kun Amanda sanoi jotain.

"Oliks sulla ikävä?" Hän kysyi muka ystävällisesti. Että vihasinkin tuota äänensävyä. En vastannut mitään, vaan jatkoin matkaa. Se loppui lyhyenä, kun tunsin jonkun tönäisevän minut seinälle. Käännyin ja näin Ilarin seisovan aivan edessäni. Olin umpikujassa heidän ja seinän välissä. Edessäni seissyt poika näytti uhkaavalta, silti en jaksanut pelätä häntä. En myöskään jaksanut tehdä tilanteelle mitään. Viimeiset varmuuden rippeet, jotka sisälläni olivat ennen lomaa piileskelleet, olivat poissa.

"Eiks sulle oo opetettu, et sä vastaat kun sulle puhutaan?" Hän jatkoi. Tilanne alkoi ahdistaa, paljon. Pelkäsin aamuisen toistuvan, mutta en voinut antaa niin käydä. En heidän edessään.

"Älä esitä tyhmempää kuin oot, huora." Amanda tuhahti. Hän oli näköjään päättänyt sen olevan täydellinen lempinimi minulle. Pian muistin isäni sanat.

Susta on tullu samanlainen portto kuin siskostas!

Jopa oma isäni ajatteli minusta niin. Olivatko he sittenkin oikeassa? Entä jos vain yksinkertaisesti olin sellainen? En voinut estää suolaista kyyneltä valumasta poskeani pitkin. Pahus! Se tulisi todella olemaan päivän pahin virhe. Tiesin sen vain innostavan heitä entisestään. Oikeassa olin, kuten arvata saattaa.

"Kattokaa nyt! Sehän itkee! Säälittävää." Sofia naurahti. Miksei kukaan auttanut? Katselin ympärilleni ja huomasin käytävän olevan aivan tyhjillään. Miten? Sehän oli aina täynnä opiskelijoita hortoilemassa luokasta toiseen. Sitten tajusin sen. Ruokailu! Siellähän minunkin olisi pitänyt olla. Minun oli pakko päästä pois, ennen kuin muut alkaisivat ihmetellä viivyttelyäni. Ympärilläni seisoneet ilkimykset eivät kuitenkaan tehneet siitä kovin helppoa. Keräsin kaiken puhtini ja yritin livahtaa heidän ohitseen, mutta turhaan. Ilari paiskasi minut entistä lujempaa seinään, tällä kertaa hän ei irrottanut otettaan rinnuksistani.

"Mihin sä nyt oot menossa?" Roni kysyi.

"Antakaa mun olla!" Onnistuin huutamaan, en tiedä millä rohkeudella. Voitonilo ei kestänyt kauaa, sillä tunsin vahvan iskun kasvoillani. Ei sellainen läpsäisy, kuin viimeksi Amandan kanssa koulun alkuaikoina. Tällä kertaa se oli oikea lyönti, nyrkinisku. Jäädyin paikoilleni.

"Jos sä tapella haluut, siitä vaan. Sopii yrittää." Roni naureskeli. Eikö tämä loppuisi koskaan? Pian rukouksiini vastattiin.

"Mitä helvettii tääl tapahtuu?!" Kuului tuttu ääni. Joonas. Ilari irrotti otteensa, koko joukko lähti kiireesti toiseen suuntaan. Ehkä he ymmärsivät kuuden kakkosluokkalaisen pojan voittavan kaksi, jos siihen päädyttäisiin. Heidän lähtiessään näin nimittäin kaikki kuusi kävelemässä luokseni. Joel oli ensimmäinen luokseni ennättänyt.

"Vittu mä vedän niiltä hampaat kurkkuu!" Hän sanoi vihaisena, nähtyään järkyttyneet kasvoni. Poika oli lähtemässä heidän perään, mutta en halunnut sitä.

"Anna olla, jooko?" Pyysin hiljaa. Blondi keskeytti aikeensa ja palasi vierelleni.

"Mitä ihmettä tää nyt oli?" Niko kysyi huolissaan.

"Sen kun vaan tietäis." Huokaisin. Tottahan se oli, ei tässä ollut mitään järkeä.

"Ei kun oikeesti. Onks näin käyny aiemmin?" Olli tivasi.

"Onks nää tyypit häirinny sua ennen?" Joonas lisäsi. Mietin tarkkaan seuraavia sanojani.

"Ei. Te varmaan muistatte kun riitelin sillon sen Amandan kanssa? Tää Ilari on kai sen poikaystävä. Amanda oli vissiin kertonu sille ja nyt ollaan tässä." Selitin niin vakuuttavasti, kuin pystyin. En halunnut heidän säälivän minua kiusaamisen vuoksi, sillä he varmasti tekivät niin jo isän takia. He näyttivät hieman skeptisiltä, mutta hyväksyivät lopulta vastaukseni. Sitä paitsi, jos olisin kertonut totuuden, olisin joutunut selittämään paljon muutakin. Kuten vaikka sen, miksi en ollut kertonut heille kiusaamisesta aiemmin. Ei kiitos.

"No hyvä niin. Jos ne häiritsee toiste, sä kerrot meille. Okei?" Joel vaati. Nyökkäsin, vaikka tiesin etten niin tekisi. Tämä oli oma sotkuni, ei heidän.

"Hyvä. Me ehitään viel ihan hyvin syömään. Mennään." Olli ehdotti, lähdimme yhdessä kohti ruokalaa.

A/n:
Moikka ihanat! Mulla alkaa huomenna koeviikko, joten en oo varma pystynkö kirjottaa ihan niin paljon, kuin yleensä. Katsotaan miten käy. Mut hei hyvää illanjatkoa <3