Aika Ennen Huomista || Blind Channel

26. Hölmö

⚠️TW⚠️
Syömisongelmat ja oksentaminen, itsetuhoisuus

Maanantai. Uusi aamu, uusi päivä ja uusi viikko. Eilisen olin viettänyt lähinnä yksin kotona, yrittäen tehdä kouluhommia. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty. En todella halunnut mennä kouluun. Siellä minua odotti julma todellisuus. Tieto siitä, miten arvoton ihmisroska olin. Loputtomina jatkuvat tehtävät ja lähestyvät koeviikot pitivät stressitasot ylhäällä, bimbojengin jatkaessa hiljaista kidutustani. Vaikka halusinkin kertoa ystävilleni totuuden perjantaista, en voinut tehdä niin. En halunnut tehdä omasta ongelmastani heidän taakkaansa.

Olin saapunut koululle, luontoäidin ja Suomen sään pahoinpitelemänä tietenkin. Vihasin tätä aikaa vuodesta, vihasin yli kaiken. Ensimmäinen tunti oli mennyt nopeasti, kuten myös toinen. Nyt odottelin aulassa muita, jotta voisimme mennä ruokailuun yhdessä. En tietenkään halunnut, mutta pakon edessä siihenkin alistuin. Eilen en ollut syönyt mitään. Halusin turruttaa näläntunteen lopullisesti, eihän sitä mihinkään tarvittaisi. Ainoana ongelmana olivat kouluruokailut. Siellä kun en voisi toteuttaa itseäni niin vapaasti. Toisaalta kyllä ymmärsin, että täysin ilman ruokaa en kovin pitkälle pärjäisi. Siksi tyydyinkin lähinnä siihen, että söisin kerran päivässä.

Poikalauma saapui luokseni hitaasti mutta varmasti, yksi miehenalku kerrallaan. Lopulta kopla oli kasassa ja suunnistimme jälleen täyteenängettyyn ruokalaan. Sinne meneminen ahdisti, sillä tiesin ettei niin olisi pitänyt tehdä. Tai niin ainakin väitin itselleni. Olin ajanut itseni vaikeaan tilanteeseen, sillä alkoi olla koko ajan vaikeampaa ja vaikeampaa pysyä roolissa. Ruokailuissa muiden kanssa syöminen oli ahdistavaa, eikä omatuntoni päästänyt minua helpolla. Mutta jos olisin näyttänyt sen muille, lopputulos ei olisi ollut hyvä.

Pitkän jonotuksen jälkeen pääsimme vakiintuneeseen nurkkapöytään. Muut söivät ruokansa hyvällä halulla, minä uskottelin heille tekeväni niin. Ikuisuudelta tuntuneen ajanjakson jälkeen kaikki olivat valmiita, joten pääsimme viimein pois tukalasta ruokalasta. Minulla oli jokseenkin syyllinen olo. Pidin itseäni heikkona, vaikka tiesin ettei tilanteessa olisi voinut toimia toisin. Vai olisiko kuitenkin? Pian päähäni pälkähti nerokas idea.

Seuraavan tunnin alkuun oli vähän yli vartti, joten päätin käyttää ajan hyväkseni. Hyvästelin seuralaiseni ja menin ylimpään kerrokseen, sillä heistä yhdelläkään ei ollut tuntia siellä. Siispä kukaan ei todennäköisesti tulisi sinne. Kiiruhdin vessaan ja lukitsin oven perässäni. Mietin vielä, halusinko oikeasti tehdä sen. Kyllä. Tietysti halusin. Oli pakko. Siispä polvistuin pytyn eteen ja hengitin muutaman kerran syvään. Sitten minä sen tein. Työnsin pari sormea kurkkuuni, hetken yökkimisen jälkeen onnistuin. Oksentamisesta tuli hieman huono olo, mutta pian se helpotti. Omatuntoni lakkasi huutamasta, sen sijaan se alkoikin kehua hyvästä työstä. Nousin ylös, vedin vessan ja katsoin itseäni peilistä. Siistiydyin pikaisesti ja poistuin paikalta. Onnekseni olin ollut oikeassa, ketään kuusikosta ei tullut vastaan.

Loppupäivä meni nopeasti, nyt kuljin tuttua reittiä kotiin. Tällä kertaa mukanani oli Olli. Hän oli syystä tai toisesta halunnut saattaa minut kotiin. Miksi? Sitä en tiennyt. Kävelimme alkumatkan hiljaa. Hiljaisuus ei kuitenkaan ollut kiusallinen, vaan jokseenkin turvallinen. Loppumatkasta olimme saaneet aikaan jonkinlaisen keskustelun. Pian seisoimme kerrostaloni pihassa, pian kiipeäisin taas omaan luolaani.

"Kiitti. Mut miks sä mut halusit saattaa?" Kysyin uteliaana.

"Sä se et sit vaan ymmärrä vihjailua." Poika naurahti ja antoi poskelleni nopean pusun.

"Mä tykkään susta, hölmö." Hän naurahti. Poskeni pamahtivat jälleen punaisiksi. Yhdelläkään pojalla ei ollut tällaista vaikutusta minuun.

"No mut hei, huomiseen." Hän sanoi, halasi minua pikaisesti ja lähti pian.

"Huomiseen." Kuiskasin hiljaa basistin selkää tuijottaen. Napsahdin takaisin todellisuuteen, Ollin kadottua näköpiiristä. Kiirehdin rappukäytävän lämpöön, turvaan kylmältä ulkoilmalta. Kotiin päästyäni menin heti ensimmäisenä suihkuun. Lämmin vesi tuntui aivan unelmalta Suomen kylmyyden jälkeen. Sieltä päästessäni katsoin alastonta kehoani kylpyhuoneen peilistä. Jokaisesta neliömillistä keksin jotain moitittavaa. Mikään ei ollut sopivaa, kaikki oli jollain tapaa väärin. Liian leveä vyötärö, liian paksut reidet, lista jatkuu. Siinä oli kaikki, mitä itsessäni näin. Ruma ja oksettava.

Palasin keittiöön pöydän ääreen tekemään läksyjä ja muita kouluhommia. Solubiologia alkoi tympiä, vaikka ennen olin biologiasta pitänyt. Äidinkielen kirjoitelman palautuspäivä lähestyi uhkaavasti, enkä kyennyt muodostamaan järkevää tekstiä. Uskontoa olin aina vihannut, nyt vihasin entistäkin enemmän. Mistään ei tullut mitään. Matematiikan kohdalla luovutin, se oli liikaa. Siispä päätin unohtaa koulun hetkeksi ja ihan vain rentoutua hetken. Heittäydyin sohvalle katsomaan Netflixiä. Mitä muutakaan stressaantunut teini tekisi? Katselin television ruutua jonkin aikaa. Jossain kohtaa aloin vajoamaan toiseen ulottuvuuteen. Todellisuuteen, jossa kaikki oli toisin.

Säpsähdin hereille, olin nukahtanut sohvalle. Katsoi kelloa, puoli kolme yöllä. Hienoa, se niistä yöunista sitten. Kukapa sellaisia nyt edes tarvitsisi. Tarkistin puhelimeni ilmoituksien varalta, niitähän oli myös tullut. Ensimmäisenä avasin Wilmaan tulleen viestin opoltani. Loistavaa, minulla olisi ilmeisesti jokin keskustelu huomenna. Juuri nyt ei huvittanut puhua opinnoista. No, pääsisinpähän sentään aiemmin matikantunnilta. Seuraavaksi katsoin äidin lähettämän viestin. Ei helvetti! He aikoivat ilmeisesti tulla käymään seuraavana viikonloppuna. Sehän tästä vielä puuttuikin, nyt joutuisin näkemään isän.

Ajatus miehen näkemisestä alkoi ahdistaa toden teolla. En epäröinyt hetkeäkään. Hain tutun veitsen ja viilsin vähän turhankin syvän viillon. Verta tuli enemmän, kuin yleensä. Samalla olin avannut joitain vanhoja haavoja. Ryhdyin tyrehdyttämään vuotoa ja huuhtomaan haavoja kylmän veden alla. Ne kirvelivät, paljon. Se ei haitannut. Lopulta vuoto oli tyrehtynyt ja käärin siteen haavojen ympärille. Tästähän alkoi muodostua jonkinlainen rutiinitoimenpide. Tällä kertaa se onnistui jopa melko nopeasti.

Yritin mennä takaisin nukkumaan, turha toivo. Kaipa se vain oli valvottava loppuun asti. Huomenna olisin kyllä kuollut. Siis tavallista kuolleempi. Lukion alussa jaksoin vielä jotenkin panostaa siihen, että antaisin itsestäni hyvän kuvan. Nykyään sillä ei ollut väliä, keskityin vain selviämään. En olisi edes ihmetellyt, vaikka olisin mennyt kouluun yöpuvussa. Istuin sohvalla hiljaisuudessa, TV:n näytönsäästäjä oli päällä ja valaisi huonetta. Yö tulisi olemaan pitkä.

A/n: (tää on kirjoitettu luvun kirjoittamisen yhteydessä, koeviikko on jo onneksi ohi)

Tällä kertaa vähän lyhyempi luku, sillä koeviikko syö aikaa näiden kirjoittamisesta. Tää yks luku päivässä -julkaisutahti on aika työläs, toivon et ymmärrätte. Toivottavasti nyt ei haittaa ihan hirveesti. Mut hei, pitäkää kiva päivä <3