Aika Ennen Huomista || Blind Channel

31. Mitä helvettiä sä teet?

⚠️TW⚠️
Seksuaalinen ahdistelu, itsetuhoisuus, syömisongelmat... Mitä vielä? Kaiken kaikkiaan siis aika rankka luku luvassa.

Tuijotin lähestyvää poikaa, pienen paniikin noustessa pintaan. Ilari, mitä hän nyt halusi? Tuo ei sanonut mitään, käveli vain lähemmäs sadistinen hymy kasvoillaan. Ajatukseni juoksivat kahden vaihtoehdon välillä; juoksisinko ulos vai jäisinkö siihen? Päädyin ensimmäiseen vaihtoehtoon. Nousin nopeasti sohvalta ja olin lähdössä, mutta edessäni seissyt miehen irvikuva esti aikeeni. Tämä tönäisi minut napakasti takaisin sohvalle ja istui sitten toiseen päätyyn. Nyt istuin kulmasohvan kulmassa pelosta jäykkänä, poika vain reilun metrin päässä minusta.

"Mitä vittua sä haluut?" Kysyin keräten kaiken jäljelle jääneen rohkeuteni, jos sitä ylipäätään enää oli. Pojan virne tuntui leviävän entisestään. Olin varma, että tätä menoa tämän naamavärkki vielä repeäisi.

"Miks sä nyt noin kärttynen oot? Mitä mä sulle oon tehny?" Tuo kysyi leikkien tyhmää. Hänen asenteensa alkoi käydä hermoilleni. Mitäkö oli tehnyt? Hänkö oli mystisesti unohtanut, miten oli hiljattain kirjaimellisesti pahoinpidellyt minut?

"Vittu sä oot kyl yks kusipää! Eiks sulla oikeesti oo parempaa tekemistä ku olla mun kimpussa? Mikä saatana siinä on?!" En tiedä mistä kaikki yhtäkkinen rohkeus tuli. Ei se tainnut oikeastaan edes olla rohkeutta. Olin yksinkertaisesti niin kyllästynyt, etten enää välittänyt mitä tapahtuisi. Pian tulisin välittämään.

"Me voidaan unohtaa se, eiks niin? Ottaa ihan uus alku. Alottaa puhtaalta pöydältä." Hän sanoi rauhallisesti, hivuttautuen lähemmäs ja lähemmäs. Nyt olin taas niin peloissani, etten kyennyt liikkumaan.

"Kyl mä tiedän mitä sä haluut." Hän kuiskasi, tullessaan aivan liian lähelle. Yritin nousta sohvalta, mutta sen sijaan poika painoi minut tiukasti sohvan selkänojaa vasten. Tunsin kyynelten valuvan poskilleni.

"Mitä helvettiä sä teet?" Kysyin epätoivoisena.

"Shh. Älä leiki tyhmempää kun oot." Hän sanoi ja painoi huulensa kaulaani. Yritin työntää hänet päältäni, mutta turhaan. Miten näin voi edes tapahtua koulun tiloissa? Miten hän uskalsi tehdä jotain tällaista, kun kuka vain olisi voinut kävellä ovesta hetkenä minä hyvänsä? Minun harmikseni niin ei kuitenkaan käynyt. Kukaan ei tullut auttamaan. Yhtäkkiä tunsin pojan kouraisevan yksityisaluettani. Se oli tarpeeksi. Jos kukaan ei auta, täytyy selvitä yksin. Keräsin hieman voimiani ja potkaisin tätä sinne, minne aurinko ei paista. Hän päästi viimein irti ja näytti tekevän kuolemaa. Oikein hänelle. Hyppäsin pystyyn ja lähes juoksin ovelle. En halunnut nähdä häntä enää ikinä.

"Vitun huora mä tapan sut!" Hän huusi vihaisena ja kääntyi suuntaani. Siinä vaiheessa olin onneksi jo saanut oven auki ja juoksin niin kauas sosiaalitilasta, kuin suinkaan pääsin. Päädyin ylimpään kerrokseen ja hain kaapista penaalini. Sitten lukittauduin vessaan ja romahdin seinää pitkin lattialle istumaan. Koko äskeinen tilanne alkoi vasta hahmottua.

Itkin hysteerisesti, hengittäminen oli vaikeaa. Pian se tuntui jo lähes mahdottomalta. Mitä olin tehnyt väärin? Miksi aina minä? Näitä kysymyksiä kävin ankarasti läpi. Sitten tein sen. Otin penaalista harpin, nostin hihan ja viilsin kovaa. Harppi ei ollut yhtä tehokas, kuin keittiöveitsi, joten käytin tavallista enemmän voimaa. Kuitenkin niin, ettei verta päässyt vuotamaan. Miten olisin selittänyt kuudelle lapsenvahdille tapahtuneen? En tiennyt mitä tehdä. En todellakaan halunnut kertoa heille, että olin juuri lähes tullut raiskatuksi. Silti jokin sisälläni kehotti kertomaan heille. Kaikki vain sattui niin paljon. Viiltojen aiheuttama kipu oli pientä verrattuna siihen, mitä pääni sisällä tapahtui. En ollut varma, kestäisinkö enää yksin.

Olin istunut vessan lattialla koko lopputunnin ajan. Ei tuntunut kovin turvalliselta poistua sieltä, ennen kuin käytävästä kantautui tuttu hälinä. Se, mikä yleensä kävi hermoille, antoikin yhtäkkiä turvaa. Siispä avasin oven ja lähdin edelleen hieman varuillani kohti kaappiani, jotta voisin viedä penaalin sinne. Avasin kaapin oven ja sukelsin sen syövereihin. Yhtäkkiä tunsin käden olallani. Sydämeni jätti lyönnin välistä ja käännyin paniikissa ympäri, nähdäkseni tutut hattarahiukset edessäni.

"Moi mitäs- Mikä sul on? Onks kaikki hyvin?" Hän aloitti normaalisti, mutta huomasi levottoman ja ahdistuneen olemukseni. Pidättelin kyyneleitä. Kertoisinko, vai enkö?

"Joo mä vaan säikähdin. Sori."

"Sä oot ihan selvästi itkeny. Mitä on tapahtunu?" Hattarapää tivasi varovasti, mutta määrätietoisesti.

"Voidaanko puhuu siit joskus toiste?" Kysyin toiveikkaasti, sillä en todellakaan halunnut puhua siitä nyt. Vastaukseksi sain nyökkäyksen, jonka jälkeen suuntasimme alakertaan. Siellä tapasimme muut.

Lähdimme taas kerran kohti ruokalaa. Tänään se oli jostain syystä entistä täydempi. Haluttomasti otin linjastosta hieman ruokaa ja seurasin muita pöytään. Oli erittäin vaikeaa saada mitään kurkusta alas, mutta eihän se mikään ihme ollut. Koko ruokailun olin aivan hiljaa, enkä ottanut katsekontaktia kehenkään. Tuijotin vain lautasta inhoksuen. Halusin vain kadota. Halusin pois. Enkä vain pois ruokalasta, vaan pois. Kokonaan. En halunnut olla. Halusin olemassaoloni unohtuvan ja katoavan. Ikuisuuden jälkeen kaikki olivat valmiita, joten pääsimme viimein pois tuosta hirveästä paikasta. Sieltä päästyämme lukittauduin tapani mukaan vessaan. Taidamme kaikki tietää, mitä siellä tapahtui.

Kun olin valmis, avasin oven ja sydämeni oli hypätä kurkkuuni. Oven takana, nyt edessäni, seisoi Joel. Hän katsoi minua outo ilme kasvoillaan. Se oli jokseenkin hämmentynyt ja samaan aikaan huolestunut. Yritin kasata itseni. Ehkä hän ei kuullut mitään. Siispä puskin kasvoilleni teennäisen hymyn ja poistuin ahtaasta kopista.

"Ooks sä kunnossa?" Hän kysyi pian. Hitto.

"Joo oon." Sanoin lyhyesti ja ytimekkäästi ja poistuin paikalta, jättäen pitkän blondin yksin ihmettelemään. Eihän tämä nyt voinut olla edes todellista! Olin juuri jäänyt kiinni, jo toisen kerran. Piti vain toivoa, ettei poika osaisi yhdistellä asioita yhteen. Toisaalta, tämäkin oli niitä kuuluisia 1+1=2 -tilanteita. Oli miten oli, tiesin Joelin olevan huono matikassa. Ehkä hän ei hahmottanut kokonaiskuvaa. Siinä toivossa ainakin itse elin.

Viisi minuuttia. Viisi pitkää minuuttia, ennen kuin pääsisimme pois täyteenahdetusta luokasta. Viimeinen tunti, viimeiset minuutit. Se vain, että tiesin törmääväni bändiin. Erityisesti Joelin näkeminen jännitti. Pelkäsin, mitä hän sanoisi. En edes tiennyt, oliko minulla sen suurempaa syytä olla huolissani. Ainahan voisin kertoa, että minulla vain sattui olemaan huono olo. Mutta mitä tekisinkään, jos he eivät uskoisi? Koko  kuvio alkoi tuntua jo liian monimutkaiselta ymmärtää. Miten näin oli tapahtunut? Miten minusta oli tullut tällainen? Ennen olin niin itsenäinen ja reipas, enkä välittänyt muiden mielipiteistä. Nyt olin jotain aivan muuta. Satutin ja vihasin itseäni. Olin antanut neljän idiootin sanojen vaikuttaa itseeni. Olin heikko. Mikä minusta oli tullut?

A/n:
Hyi että kun oikeen oksetti kirjottaa tollasta... Jos Ilaria ei vihannut aiemmin, niin nyt varmasti vihaa. Tollaset äijät on vaan jotain, mitä ei voi olla vihaamatta.