Aika Ennen Huomista || Blind Channel

43. Sun vuoro

⚠️TW⚠️
Alaikäisten alkoholinkäyttö ja muut päihteet

Olimme jättäneet ulkovaatteet tilavaan eteiseen, siirryimme peremmälle. Olohuone oli valtava, täynnä musiikista nauttivia teinejä juomat kourassa. En tunnistanut juhlijoista yhtäkään, kaikki olivat aivan tuntemattomia kasvoja. Seuralaiseni puolestaan löysivät joitain tuttuja. He menivät toisen poikajoukon luokse, minä epäröin. Olli kuitenkin raahasi minut mukanaan sinne. Pojat tervehtivät toisiaan jonkin aikaa, sitten yksi minulle tuntemattomista hahmoista kääntyi puoleeni ja avasi suunsa.

"Vai että on meidän Matela löytäny itelleen muijan." Hän naurahti. Oloni oli hyvin tukala ja epämukava.

"Joo." Basisti naurahti, laskien kätensä vyötärölleni lepäämään. Se toi jonkinlaista turvaa.

"Niin joo, täs on Eliana. Noi on Elias, Rami, Juuso ja Onni. Ne oli meidän kans samalla yläasteella." Niko esitteli. Nyökkäsin vain kiusallisesti, sanaakaan sanomatta. Miten tämän illan oli muka tarkoitus auttaa yhtään mihinkään? Aloin epäilemään ideaa entisestään. En kuulunut tänne. Humalaiset teinit huusivat kuin hyeenat. Heidän metelinsä yli oli vaikea kuulla oman seurueeni puheita. Minua ahdisti toden teolla.

"Mä käyn vessassa." Ilmoitin heille.

"Kannattaa mennä yläkerran vessaan, siel ei oo jonoa." Ramiksi paljastunut poika kertoi. Vastasin nyökkäyksellä, sekä kohteliaisuuden vuoksi pienellä hymyllä. Siispä suuntasin takaisin eteiseen päin, sieltä löysin portaat yläkertaan. Käytävä oli täynnä ovia, se ei ollut hyvä juttu. Ovista jokainen oli keskenään identtinen. Siispä aloin käydä ovia läpi yksitellen. Ensimmäisen takaa löytyi tyhjä makuuhuone. Toisen oven takaa jonkinlainen pelihuone. Kolmannen oven avatessani paljastui ilmeisesti jokin kuntoiluhuone. Mikäs siinä. Neljännen oven avatessani näin jotain sellaista, minkä toivoin voivani unohtaa...

Viimeinen ovi, viides ovi. Bingo! Olisihan se ehkä pitänyt osata päätellä, sillä se oli ainoa käytävän päädyssä ollut ovi. Rami oli ollut oikeassa, jonoa ei ollut. Lukitsin oven ja nojasin lavuaariin, katsoen itseäni peilistä. Minun oli pakko kasata itseni! Halusin huuhdella kasvoni kylmällä vedellä, mutta en voinut. Silloin harvinaiset meikkaukseni olisivat menneet hukkaan. Ahdisti. Se sama puristava tunne rinnassa palasi. Tällä kertaa minulla ei ollut mitään, millä ranteeni voisin avata. Enkä oikeastaan olisi halunnutkaan tehdä niin viime kerran jälkeen. Ei se auttanut viimeksikään. Romahdin seinää pitkin lattialle istumaan sikiöasentoon.

Yritin rauhoitella huutavia ajatuksiani, tuloksetta. Olin varma, että ne tekisivät minut vielä hulluksi. Vai olivatko ne jo onnistuneet siinä? Siltä se kieltämättä välillä tuntui. Olin tehnyt itsestäni hullun. Ei paikkani ollut täällä muiden kanssa juhlimassa. Olisin kuulunut lukkojen taakse pakkopaita päälläni. Ei, vaan mullan alle. Se oli minun osani, kohtaloni. Yksinäinen kyynel yritti murtaa padon, mutta estin sen. Jos nyt itkisin, sen näkisi välittömästi. Eihän minulla ollut mukana minkäänlaisia meikkejä, joilla korjata naamavärkkiäni. Nyt piti yksinkertaisesti ryhdistäytyä. Kotona voisin itkeä niin paljon, kuin ikinä haluaisin.

"Mikä vittu siinä kestää? Tääl on muitakin!" Kuului kiukkuisen teinitytön ääni oven takaa, muutaman äkäisen koputuksen saattelemana. Hieman hätääntyneenä vedin vessan ja avasin hanan, esittäen peseväni käsiä. En halunnut järjestää numeroa. Pian suljin hanan ja odotin hetken, ikään kuin käsiä kuivaten. Sitten avasin oven ja poistuin vessasta. Oven takana odottanut naisenalku katsoi minua murhaavasti, mutta meni sitten vessaan. Pyöräytin silmiäni ja lähdin takaisin alakertaan.

Näin tutun poikajoukon juomat kourissa, he juttelivat samoille pojille, jotka olin tavannut aiemmin. Sitten muistin illan tavoitteen, päätehtävän. Hukuttaa murheet, sitä olin tullut tänne tekemään. Se ei onnistuisi selvinpäin. Siksipä suuntasin keittiöön, josta oletin nuorten hakevan juomansa. Oikeassa olin. Löytyi kaikenlaista, boolia, olutta, siideriä ja viiniäkin. Joku ilmeisesti kaivoi pakastimesta viinaa. Juhlien järjestäjä oli selkeästi panostanut juomapuoleen. Otin keittiösaarekkeelta pullon olutta ja hetken yrittämisen jälkeen sain sen korkattua. Aloin välittömästi kaataa nestettä kurkustani alas. Tämä oli juuri sellaista typerää ja vastuutonta, humalahakuista juomista. Se oli ainoa asia, mitä illalta halusin. Tiesin kyllä, että aamulla katuisin päätöstäni suunnattomasti. Nyt sillä ei ollut väliä.

Seisoskelin huterasti keittiösaarekkeeseen nojaten. Yksikään "seurueeni" jäsenistä ei ollut tullut hakemaan minua, olin yksin. Kumosin tällä hetkellä toista pullollista. Vaikka se ei määrällisesti ollut kovin paljoa, se alkoi jo vaikuttaa. Tulee ottaa huomioon huono toleranssini, nopeaan tahtiin ja melko tyhjään vatsaan juominen. Pian luokseni asteli tuttu hahmo. Hän ei kuitenkaan ollut kukaan ystävistäni. Rami.

"Onks kaikki hyvin?" Hän kysyi hieman huvittuneena.

"Totta helvetissä on. Miksei olis?" Kysyin hieman turhautuneena.

"Et ainakaa näytä siltä et sul ois kauheen hauskaa." Poika totesi. Tosissaanko? Kappas, kun en ollut ajatellut sitä.

"Vähän vaan stressaa koulu ja näin." Selitin, sillä halusin tämän lopettavan utelemisen. Minua ei yksinkertaisesti kiinnostanut puhua hänelle.

"Vai että stressaa. Mul on jotain mikä vois auttaa. Tuu, mennään ulos." Hän kertoi.

"Not interested." Huokaisin ottaessani huikan pullosta.

"Tuu nyt vaan. Mä näytän!" Hän sanoi ja otti käsivarrestani kiinni, johdattaen minut ulos. Hänen otteensa ei ollut tiukka, joten en usko tarkoituksena olleen satuttaa. Lopulta päädyin vain seuraamaan häntä ulos. Hän johdatti minut talon taakse, sillä etupuolella oli muita nuoria. Sitten hän tonki taskustaan sätkän.

"Ei todellakaan." Sanoin pudistaen päätäni.

"Älä ny viitti olla tollanen nössö! Sähän ite sanoit et stressaa, tää auttaa." Poika sanoi, sytyttäen sätkän ja nostaen sen huulilleen. Siinä hän poltti, aivan vieressäni. En halunnut olla osallisena siinä, mutta jostain syystä en kuitenkaan lähtenyt.

"Sun vuoro." Hän sanoi ja tarjosi sätkää minulle. En ollut eläessäni polttanut edes tupakkaa, nyt minulle tarjottiin huumeita.

"Mitä toi on?" Kysyin epäileväisenä.

"Pilvee, ruohoo, höpöheinää, kannabista. Ihan mikskä sä sitä haluut kutsua." Hän selitti. En vastannut mitään.

"Hei c'mon, kannabis ei periaattees ees oo huume. Ota nyt vaan." Hän perusteli. Ei 'periaatteessa' huume? Hah. Poika oli kävelevä argumentointivirhe. Annoin sen kuitenkin unohtua. Tein jotain, mitä en ollut ikinä uskonut tekeväni. Otin sätkän pojalta ja nostin sen huulilleni. Halusin vain tämän kurjuuden katoavan. Olin valmis tekemään mitä vain. Mitä vain...

"Noni! Eihän oo paha? Siinä sä edelleen oot hengissä." Hän naureskeli. Henkäisin ainetta vielä muutaman kerran, pääni alkoi pikkuhiljaa pehmetä, stressin ja ahdistuksen jäykistämät hartiani rentoutua. Pieni hymy kohosi omillekin kasvoilleni.

"No mitäs sitte?" Kysyin hieman pirteämpänä, ojentaen sätkän takaisin hänelle.

"Nyt, tyttö hyvä, vaan taivas on rajana." Hän sanoi ylpeänä ja jatkoi tyytyväisenä aineen imemistä, saaden minut nauramaan. Enempiä ajattelematta istuin tyytyväisenä lumihankeen, seinään nojaten. Hän istui viereeni.

A/n:
Heipä hei taas ystäväiset. Nyt on taas oma elämä niin sotkussa, ettei kirjoittamisesta meinaa tulla yhtään mitään. Mä pyrin säilyttämään julkaisutahdin,  mutta en voi luvata mitään. Oon pahoillani.