Aika Ennen Huomista || Blind Channel

34. Good for you

⚠️TW⚠️
Väkivalta ja syömisongelmat

Perjantainen aamupäivä, viimeinen koulupäivä ennen viikonloppua. Vihdoin. Viikko oli kieltämättä ollut harvinaisen raskas. Kuten olin arvannut, Olli oli kertonut myös muille pikku ongelmastani. Ja aivan kuten olin odottanut, ei samaan tapaan jatkaminen ollut enää vaihtoehto. He kaikki tiesivät, mitä olin itselleni tehnyt. Nyt he kyttäsivät syömistäni tarkasti. Se oli hieman ahdistavaa, mutta tiesin etteivät he pahaa halunneet. Kaikkein kovin kamppailu oli kuitenkin pääni sisällä käynnissä ollut sota. Vihasin itseäni, ihan sama mitä muut siihen sanoivat. Syöminen toi edelleen sen samaisen syyllisyydentunteen, jota en voinut enää paeta.

Kuullessaan ongelmasta he olivat halunneet hankkia minulle ammattiapua. Pitkän neuvottelun jälkeen olimme kuitenkin sopineet, etteivät he sitä tekisi. En yksinkertaisesti voinut jäädä siitä kiinni muille, sillä vanhempani olisivat väistämättä saaneet tietää siitä. Se ei olisi ollut hyvä juttu, ja jopa kuusikko ymmärsi sen. Jos isäni olisi ollut vähänkin erilainen, tilanne olisi voinut olla täysin toisenlainen. Mutta koska hän oli mitä oli, kaikki suostuivat auttamaan asian salassapidossa. Sopimus ei kuitenkaan ollut niin yksipuolinen. Olivathan he minutkin velvoittaneet tekemään asian eteen jotain. Se siinä olikin vaikeinta.

Kaksi ensimmäistä tuntia olivat menneet nopeasti, jäljellä oli enää kaksi. Nyt vuorossa kuitenkin oli ruokailu, mikä tietysti ahdisti. Etenkin, kun tiesin etten voisi enää tehdä syyllisyydentunteelle mitään. En saisi. Matelimme kaikki ruokajonossa hitaasti eteenpäin. Erona tällä kertaa tosin oli se, etteivät he käyneet samanlaista kiivasta keskustelua, kuin yleensä. Huomasin milloin kenenkin kyttäävän minua, ihan kuin juoksisin karkuun heti, kun silmä välttää. Enhän minä nyt sentään niin lapsellinen olisi. Ehkä. Toisaalta, eipä minulla juuri ollut varaa valittaa. Oli tämä paljon parempi, kuin jokin osasto ja kaupan päälle isän pitämä saarna. Mikä vain voittaisi sellaisen.

Istuimme kaikki pöytään tarjottimien kanssa. Kaikki, Ollia lukuun ottamatta, kävivät heti lautastensa kimppuun, kuten yleensäkin. Basisti puolestaan odotti, että olin itse päässyt alkuun. Sitten hän hymyili tyytyväisenä ja teki samoin. Tämän hymyssä oli jotain, joka sai polveni veltoiksi. Kaikki sujui melko rauhaisasti, kunnes viereiseen pöytään saapui lauma harmillisen tuttuja kasvoja. Tiedämme varmasti kaikki, kenestä oli kyse. Heitä oli seitsemän; omat luokkalaiseni, sekä tutut kakkosluokkalaiset. Oman seurueeni ilmapiiri muuttui välittömästi. Kaikki lakkasivat puhumasta, jotkut heistä antoivat murhaavaa katsetta viereiseen pöytään. Joel näytti siltä, että pian tämä menettäisi malttinsa. Toivoin koko sydämestäni, ettei niin tapahtuisi.

Selvisimme kaikki hengissä ruokalasta, vaikka tilanne olikin lähellä eskaloitua. Silti jokin ei tuntunut olevan kohdallaan. Jotain tapahtuisi varmasti, sen saattoi jopa aistia. Ravistelin varoittavan ja pelonsekaisen tunteen pois. Sen tilalle kuitenkin syöksyi välittömästi tuttu syyllisyys. Sen rinnalla seisoi ahdistus. Ahdistus siitä, etten voisi enää asialle mitään, vaikka miten haluaisin. Paikalta poistuminen ei ollut vaihtoehto, sillä minut raahattiin ryhmärämän mukana bändiluokkaan. Istuimme Ollin kanssa vierekkäin sohvalla, heidän keskustellessaan jostain. Joku voisi luulla, että tuntisin oloni ulkopuoliseksi. Niin ei kuitenkaan ollut, sillä joskus vain nautin siitä, että sain ihan vain kuunnella heidän juttujaan ilman, että minun tarvitsi osallistua. Ollin käsi lepäsi rennosti reidelläni, jota hän hiveli hellästi peukalollaan.

"Kaikki hyvin?" Hän kysyi sen verran hiljaa, että muut puheensorinan joukosta tuskin edes kuulivat.

"Joo." Vakuutin pienen pieni hymy huulillani.

"Varmasti?" Hän varmisti, peilaten hymyni.

"Varmasti." Sanoin ja laskin käteni tämän käden päälle.

"Joo, ja sit kans- Hei hetkonen. Mitäs te kaks touhuutte?" Joonas selitti jotain, mutta huomasi sitten minun ja basistin välillä olleen pienen hetken. Punastuin ja olin ottamassa kättäni pois, mutta sen sijaan poika vieressäni ottikin siitä kiinni omallaan, laskien molemmat takaisin syliini lepäämään.

"Miltäs näyttää?" Hän kysyi ystävältään virnistäen

"Mitä ihmettä, miten kauan tätä nyt on jatkunu?" Niko kysyi häkeltyneenä. Ei vihaisena, vaan puhtaasti uteliaana.

"No oli jo aikakin." Joonas tuhahti pieni virne kasvoillaan. Mistä tässäkin nyt oikein oli kyse?

"Noni Joel, sä oot nyt sit kympin auki." Hattarapää jatkoi, kääntyen nyt toisen blondin puoleen. Tämä hymähti ja pyöräytti silmiään.

"Siis tekö oikeesti löitte vetoo tästä?" Tommi naurahti.

"No todellaki! Kai tekin nyt ootte nähny miten noi syö toisiaan katseillaan. Helppoo rahaa." Kitaristi selitti ylpeänä, saaden kaikki nauramaan. Olin hieman yllättynyt Ollin mielenmuutoksesta, sillä aiemmin hän ei olisi halunnut kertoa heille siitä, mitä ikinä välillämme olikaan. Kaikki kuitenkin suhtautuivat asiaan hyvin.

"Good for you." Aleksi sanoi minulle ja vinkkasi silmää. En voinut muuta kuin naurahtaa hänelle. Oli jokseenkin vapauttavaa, että muutkin tiesivät. Toisaalta, oliko oikeastaan edes mitään tiedettävää? Mitä me olimme? Olimmeko vain ystäviä?

He jatkoivat keskustelua aivan normaaliin tapaan. Minä jälleen vain kuuntelin heitä ja nojasin vieressäni istuneeseen poikaan. Kuulin pienen tyytyväisen hymähdyksen. Juuri nyt olin itsekin tyytyväinen ja ainakin jollain tapaa iloinen. Pienen hetken ajan tunsin itseni jälleen ehjäksi. Ei mennyt kauaa, kun todellisuus iski jälleen. Pian piti nimittäin lähteä seuraavalle tunnille. En oikeasti olisi halunnut lähteä basistin lämmöstä yhtään mihinkään, mutta pakkohan se kai oli. Siispä turhautuneena nousin ylös.

Seuraava tunti kului hitaasti. Olin tylsistynyt, enkä jaksanut enää kuunnella tai keskittyä opetukseen. Siispä annoinkin itseni vajota omiin ajatuksiini. Jostain kumman syystä ajauduin heti ajattelemaan erästä tiettyä poikaa. Hän oli saanut minut aivan sekaisin ja pääni pyörälle. Se oli kiehtovaa, mutta samalla hieman jopa pelottavaakin. Kaikki oli minulle niin uutta. En tiennyt, miten tällaiset asiat toimivat. Piti vain luottaa siihen, että kaikki selviäisi vielä aikanaan. Milloin sen aika sitten olisi, sitä en tiennyt. Ajatusketjuni katkaisi tuttu kellonsoitto, sekä kiireellä luokasta rynnivät oppilaat.

Välitunnin alkaessa kävin kaapillani, viemässä ylimääräisiä kirjoja, joita en viikonloppuna tarvitsisi. Sen hoidettuani lähdin etsimään ystäviäni. He eivät kuitenkaan olleet bändiluokassa. Kummallista. Kävin tarkistamassa myös sosiaalitilat, mutta tuloksetta. Juttu alkoi tuntua omituiselta. Tietysti tiesin, että kaikelle oli täysin looginen selitys, mutta silti aivoni ihmettelivät ja pohtivat asiaa hieman liikaakin. Lopulta päätin vain mennä odottamaan seuraavan tunnin alkua luokan edustalle. Se oli kuitenkin huono idea. Siellä lymysi nimittäin, kukapa muukaan, kuin Ilari itse. Hänen näkemisensä oksetti. Valitettavasti myös hän taisi nähdä minut.

Poika käveli luokseni, en liikkunut suuntaan enkä toiseen. Olin peloissani. Toisaalta tiesin, ettei hän tässä, keskellä oppilasjoukkoa mitään minulle voisi tehdä. Se olikin ainoa syy, miksi olin jäänyt siihen seisomaan. Silti pelkäsin häntä. Hän tuli viereeni seisomaan, tilanne saattoi ulkopuolisen silmään näyttää aivan normaalille. Sitä se ei ollut. Olin ahdistunut ja pelosta jäykkänä. Halusin juosta, halusin huutaa. Jalkani eivät hievahtaneetkaan, suuni ei auennut. Poika sanoi minulle jotain hiljaa, mutta en kuunnellut. Olin vaipunut johonkin transsiin tai jotain. Sitten tunsin hänen kätensä lantiollani. Säikähdin sitä ja olin juuri sanomassa jotain, mutta en ehtinyt. Pian poika sai nimittäin nyrkistä naamaan. Tosin ei omastani.

Siinä he olivat maassa toistensa kimpussa, kaksi kakkosluokkalaista poikaa. Ilari ja Joel, aivan nenäni edessä. Tunsin muutaman kyyneleen karkaavan, olin aivan sokissa. Ympärille oli kerääntynyt muita opiskelijoita, mutta kukaan ei mennyt heidän väliinsä. Pian kuitenkin pari opettajaa ilmestyi paikalle ja repi heidät erilleen. Heitä vietiin eri suuntiin; Ilari terveydenhoitajalle ja verinen Joel rehtorin luokse. Juttu olikin siinä, ettei veri ollut hänen. Seisoin siinä edelleen, jämähtäneenä paikalleni. Yritin prosessoida tapahtunutta, mutta turhaan. Mitä ihmettä juuri tapahtui?

A/n:
Hups?