Aika Ennen Huomista || Blind Channel

49. Eiköhän tää riitä

Heräsin herätyskellon inhottavaan kilinään. Ääni ei kuitenkaan tullut omasta puhelimestani. Minulla oli ylläni T-paita ja shortsit, joita käytin yleensäkin nukkuessani. En vain muistanut pukeneeni niitä illalla. Tilanne kuitenkin realisoitui, kun näin vieressäni maanneen paidattoman basistin. Ajatus eilisestä sai pienen hymyn kasvoilleni. Pian kuitenkin herätys piti niin raivostuttavaa ääntä, että se oli pakko käydä sammuttamassa. Yllätyin hieman, ettei poika ollut edes herännyt. Toisaalta, olihan hän ryhmän Prinsessa Ruusunen.

"Olli hei, pitäis nousta." Huhuilin häntä huvittuneena. Jos en olisi huomannut tämän rauhallista ja syvää hengittelyä, olisin luultavasti soittanut ambulanssin. Hetken ravistelun jälkeen hänen silmänsä alkoivat aueta hitaasti.

"Ei jaksa nousta vielä. Tuu tänne." Hän mutisi ja kaappasi minut syleilyynsä.

"Hei oikeesti nyt. Meil alkaa koulukin. Ei me voida koko päivää makoilla." Selitin pienesti nauraen, yrittäessäni livahtaa karkuun.

"Helposti voidaan."

"Hei nyt sit. Mä oikeesti haen vettä jos et nouse."

"Okei okei." Hän tuhahti väsyneenä ja nousi viimein. Marssimme yhteistuumin keittiöön keittämään kahvia. Hetken kuluttua jätin pojan odottamaan kahviaan, menin kylpyhuoneeseen vaihtamaan vaatteitani ja siistiytymään. Ei sillä, että eilisen jälkeen samassa tilassa vaatteiden vaihtaminen olisi ollut kovin erikoista. Kylppäriin päästyäni katseeni kiinnittyi välittömästi peiliin, jonka kautta näin hehkuvan kaulani.

"Jumalauta jätkä!" Huusin muka vihaisesti, vastaukseksi kuului muutama tyytyväinen naurahdus keittiöstä. Vaihdettuani vaatteet, marssin virnuilevan pojan luokse.

"Oliko ihan pakko?"

"Oli. Nytpähän se Ilarikin varmaan tajuu jäävänsä kakkoseks." Hän kertoi harvinaisen tyytyväisenä itseensä, saaden minut pudistamaan päätäni huvittuneena. Kahvi oli keittynyt, poika suuntasi keittimen luo. Matkalla hän pysähtyi kohdalleni ja painoi pienen pusun otsalleni. Sitten hän kuitenkin kuiskasi jotain aivan korvani juureen.

"Auta armias jos ees yrität peittää niitä." Poika kuiskasi virne kasvoillaan, jatkaen sitten matkaansa. En voinut muuta, kuin naurahtaa.

Kahvit oli juotu ja aamutoimet suoritettu. Loppujen lopuksi olin antanut merkatun kaulani olla rauhassa, siitäkös basisti vasta innostui. Kiskoimme ulkovaatteita päälle ahtaassa eteisessä. Pian joutuisimme taas ulos, kurjan sään armoille. Mutta jostain syystä tämä aamu tuntui tavallista paremmalta. Tavanomainen kurjuus oli jokseenkin nujerrettu. Saatoin kyllä yhä tuntea sen läsnäolon, mutta en antanut sen häiritä. Pojan läsnäolo helpotti oloani huomattavasti. Ja olinhan minä ehkä edelleen hieman täpinöissäni eilisestä.

Kävelimme vasta-auratulla kadulla käsi kädessä. Emme jutelleet paljoakaan, mutta puhetta ei tarvittu. Välillämme vallitsi rauhallinen ja lämmin hiljaisuus. Sivusilmällä saatoin huomata pienen hymyn Ollin kasvoilla. Saavuimme tylsän koulurakennuksen pihaan ja matelimme kohti ovia. Olli paineli ovikoodin ja avasi oven, pitäen sitä auki herrasmiehen lailla. Se sai hymyn huulillani leviämään entisestään. Hän oli ihana. Kävimme ylimmässä kerroksessa kaapillani, minä jätin sinne jotain turhaa roinaa, jota en päivän aikana tulisi tarvitsemaan. Sitten suuntasimme jälleen takaisin alas, kohti bändiluokkaa. Poika ei irrottanut kädestäni, vaan piti siitä kiinni koko matkan ajan. Vasta hetki sitten hän ei halunnut kertoa ystävillemme meistä, mutta nyt hän ei vaivautunut peittelemään sitä edes koulussa. Ei se minua haitannut.

"Moro!" Niko tervehti, kun astuimme luokkaan. Sitten tunsin useamman katseen itsessäni.

"Mitäs te ootte puuhannu?" Joel kysyi kiusoitellen.

"Jaa a." Totesin olkiani kohauttaen.

"Jumalauta Matela! Ooks sä saanu-"

"Eiköhän tää riitä." Keskeytin Joonaksen, ennen kuin tämä pääsisi vielä vauhtiin. Lopulta kaikki repesivät nauruun. Istuimme sohvalle seuraamaan heidän juttujaan.

"Nyt tais kyllä Joel jäädä kakkoseks." Joonas totesi, viitaten kertaan, jona olimme pelanneet pullonpyöritystä.

"Nyt vittu Porko!" Tiuskaisin. Kaikki nauroivat jälleen.

Päivä oli kulunut nopeasti, enää viimeiset minuutit, sitten pääsisimme kotiin. Olimme sopineet, että kaikki tulisivat koulun jälkeen luokseni viettämään iltaa. Olihan nyt vasta tiistai, mutta ei kai sillä niin väliä ollut. Voisihan sitä sentään hauskaa pitää ilman alkoholiakin. Ehkä katsoisimme elokuvaa, ehkä pelaisimme korttia. Ei sillä oikeastaan edes niin väliä ollut. Halusin vai viettää aikaa heidän kanssaan, ihan sama mitä tekisimme. Vihdoin kello soi, väsyneet teinit pakkasivat tarinansa vauhdilla ja syöksyivät luokasta ulos. Minä painelin muiden perässä kohti alakertaa.

Hetken odottelun jälkeen koko ryhmä oli koossa, suuntasimme kohti asuntoani. He juttelivat innoissaan uudesta biisistä, joka olisi pian valmis. Oli ihanaa nähdä heidät niin iloisina ja hyväntuulisina. Se sai osan heidän pirteydestään tarttumaan minuunkin. Joskin hyvin pienen osan, mutta kuitenkin. Jopa se pieni osa valaisi synkeää mieltäni auringon lailla. En usko, että he edes tiesivät, miten paljon heidän onnellisuutensa minulle merkitsi. Välillä olin ollut aivan pässi heitä kohtaan, mutta en ollut voinut itselleni mitään. Vaikka miten rumasti olisin suutuspäissäni tiuskaissut, en missään nimessä halunnut heistä ketään satuttaa. Toivon ja uskon, että he ymmärsivät sen.

Saavuimme luokseni, minä menin asuntoon ensimmäisenä ja muut tulivat perässä. He eivät olleet vieläkään oppineet, miten ahdas eteinen oli. Joka kerta he vain rynnivät kaikki yhtä aikaa sisälle, kuin mikäkin apinalauma. Se oli kieltämättä huvittavaa. Ja jos rehellisiä ollaan, olivathan he aika lähellä apinalaumaa. Mutta sehän heistä juuri teki heidät. He olivat rämäpäisiä, äänekkäitä, villejä ja varmasti sata kertaa hauskempia, kuin Turussa asuneet tosikko kaverini. Hekin olivat vain unohtaneet olemassaoloni, kun siirryin Ouluun. Eivät he oikeita ystäviä olleet. Vasta kuusikkoon tutustuessani olin ymmärtänyt, millaisia oikeat ystävät olivat.

Istuskelimme kaikki olohuoneessa puhelimet käsissämme. Olimme päättäneet, syystä tai toisesta, käydä snäppimuistojamme läpi. Heidän tarkoituksenaan tosin oli lähinnä nolata toisiaan ja paljastella salaisuuksia. Minulta sen sijaan ei juuri mitään erityistä löytynyt. Enhän minä mitään kovin tyhmää yleensä sinne kuvannut. Joonaksen puhelimesta löytyi tietysti video Joelista juoksemassa ulkona boksereissa. Se oli ensimmäiseltä kerralta, kun olin heidän kanssaan aikaa viettänyt. Olin saanut heistä loistavan ensivaikutelman, varsinkin, kun Joel oli aivan epäröimättä heittänyt housut jalastaan ja lähtenyt ulos. Edelleen kyseenalaistin blondin järjenjuoksua.

Minun arkistoistani puolestaan löytyi paljon kuvia heidän kanssaan. Suurimmaksi osaksi Ollin kanssa. Osassa kuvista molemmat irvistelimme kuin mielipuolet, joissain kuvissa osasimme olla järkevästi. Erityisesti Joelin ja Joonaksen kanssa minulla oli monia peilikuvia. Joel ja Joonas, tuo kauhukaksikko. Ylipäänsä paljon ihania muistoja oli tallennettu yhteisistä hetkistämme. Oi, kun elämä olisikin ollut sellaista, kuin kuvat antoivat ymmärtää.

A/n:
Ja näin alkaa tarina lähestyä loppuaan...