Aika Ennen Huomista || Blind Channel

39. Sattumaa?

Maanantaiaamu, väsymys, ahdistus ja kylmyys. Niillä oli hyvä aloittaa uusi viikko. Heti herätessäni olin vain toivonut, etten olisi herännyt ollenkaan. Sellaista se toisinaan oli. Toisinaan on ehkä hieman vähättelyä. Nykyään lähes aina herätessäni olin pettynyt, etten ollut mystisesti nukkunut pois yön aikana. En halunnut edes ajatella, että edessä olisi jälleen kokonainen viikko kidutusta. Koeviikko alkoi lähestyä uhkaavaa vauhtia, enkä ollut valmis siihen. En ollut valmis siihen, että pian joutuisin taas käyttämään kaiken aikani typeriin kokeisiin pänttäämiseen. En enää jaksanut sitä.

Kouluun selvittyäni rynnistin heti bändiluokkaan, kuten arvata saattaa. Siellä tapasin jälleen tutun poikajoukon, joka oli ainoa syyni elää. He olivat ainoa asia, joka piti pääni vedenpinnan yläpuolella, kun tunsin hukkuvani. Niin kummalta kuin se kuulostaa, se oli totta. Tuntui, kuin minulla ei olisi ollut enää mitään muuta jäljellä. Perheeni oli väistämättä hajallaan, opiskeluintoni oli ottanut lopputilin, eikä minulla oikeastaan ollut muita ystäviä, kuin heidät. Se riitti minulle. He olivat parasta, mitä saatoin toivoa, ja vielä enemmän.

Päivä oli kulunut hitaasti, todella hitaasti. Olimme kuitenkin selvinneet jo yli puolenvälin. Kaksi tuntia oli mennyt, kaksi oli vielä jäljellä. Poistuimme juuri ruokalasta, menimme tyhjälle käytävälle hengailemaan. Miksi kaikki sitten oli niin tyhjää? Hyvä kysymys. Kuitenkin sellainen, johon en osannut vastata. Jostain kumman syystä käytävillä ei ollut juuri ketään, jos satunnaisesti ohi kulkevia oppilaita ja opettajia ei laskettu. Sehän kelpasi minulle. Mitä vähemmän ihmisiä, sitä parempi. Suuri oppilasmäärä olikin asia, joka minua hirvitti suuresti. Se oli aivan erilaista, kuin yläkoulussa. Vaikka tulin melko suuresta koulusta, oppilaiden suurta määrää oli tuskin edes huomannut. Vasta täällä se oli oikeasti realisoitunut minulle.

Ystäväni olivat lähteneet jo omille teilleen, minä odotin luokan edustalla kolmannen tunnin alkua. Käytävässä oli edelleen aika hiljaista, vaikka odottavien nuorten määrä oli kasvanut. Heidän joukostaan erottuivat kasvot, joita en olisi halunnut nähdä. Pojan kasvoja koristivat muutamat kauniit ruhjeet sekä mustelma. Hän katsoi pikaisesti minuun päin, mutta kääntyi sitten toiseen suuntaan ja lähti tiehensä. Hymähdin tyytyväisenä itsekseni. Ilmeisesti Joelin viesti oli mennyt perille. Tilanteen ihmettelyn keskeytti tuttu avainten kilinä, opettaja oli saapunut ja avasi luokan oven.

Olin nukahtaa tunnille, kunnes kuulin jälleen ihanan kellonsoiton, hätäiset opiskelijat poistuivat luokasta salaman nopeudella. Minä pakkasin tavarani ja kävelin muiden nuorten perässä käytävään. Menin odottamaan poikalaumaa bändiluokan edustalle, sillä sinne he oletettavasti suuntaisivat, kuten aina. Siinä hetken seistyäni, oli edessäni yllättävä näky. Luokseni käveli Amanda, joka oli selkeästi itkenyt. Hänen ilmettään oli vaikea lukea. Se oli sekoitus surua, pettymystä ja vihaa. Ei vihaa, raivoa. Hän seisahtui noin metrin päähän minusta, kädet rintakehälle ristittyinä.

"Mitä sä ha-"

"Sä oot uskomaton noita! Sun takia se jätti mut, vitun huora!" Hän huusi kurkku suorana, välittämättä muista käytävällä pörränneistä teineistä. Nyt hän oli kyllä seonnut aivan lopullisesti.

"Mitä ihmettä sä selität?" Kysyin ristien omat käteni. Viikonlopun tapahtumat olivat luoneet minuun jonkinlaista rohkeutta. Väkivaltaisen isän jälkeen huutava blondi ei tuntunutkaan enää yhtä pelottavalta.

"Älä leiki tyhmempää kuin oot! Ilari jätti mut, ja se on sun vika!"

"Ooks sä harkinnu psykiatrilla käyntiä? Ei taida kaikki olla ihan kohdillaan sun mentaliteetin kanssa." Totesin kulmiani kohottaen. Hän oli huutamassa vastalausetta, mutta keskeytin hänet.

"Miten surkea elämä sulla on, jos sä oikeesti syytät mua siitä, et sun säälittävä poikaystäväs jätti sut? Mä oon niin kyllästyny tähän paskaan! Mua. Ei. Kiinnosta." Kerroin korottaen ääntäni hänelle. Se ei oikeastaan pitänyt paikkaansa. Oli totta, ettei minua kiinnostanut. Mutta siitä huolimatta tunsin jonkinlaista myötätuntoa häntä kohtaan. Jokin oli kuitenkin kaiken tämän takana. Jokin oli saanut tämän purkamaan pahaa oloaan minuun. Eikai kukaan hyvinvoiva nyt sentään ketään tahallaan kiusaa.

"Älä sä kerro mulle mun elämänlaadusta! Kaikki oli niin paljon paremmin, ennen kun sä tulit tänne! Mä vihaan sua, ymmärrätkö? Vihaan! Tapa ittes!" Hän huusi päin naamaani, kyyneleen valahtaessa tämän poskelle. Sitten hän lähti teille tuntemattomille. Rehellisesti sanottuna tämän sanat sattuivat edelleen. Erityisesti viimeiset kaksi. En vain saanut näyttää sitä hänelle. Päätin, etten enää ikinä näyttäisi, vaikka minuun kuinka sattuisi. En näyttäisi, vaikka hänen sanansa lävistäisivät puolustukseni täysin.

Olin hieman hämmentynyt tilanteesta. Miksi ihmeessä hän kuvitteli tämän olevan minun syytäni? Oliko muka minun syyni, että tämän poikaystävä oli yrittänyt raiskata minut? Käsittämätöntä. Toisaalta, enpä usko pojan kertoneen tekosistaan tytölle. Mutta oliko sattumaa, että kaikki tapahtui juuri nyt? Se oli jotain, mitä pohdin kuumeisesti. Se ei käynyt järkeen. Tapahtumien oli pakko liittyä toisiinsa. Niiden vain täytyi.

"Moro!" Aleksin ääni palautti minut maan pinnalle.

"Mitäs sä tässä seisoskelet? Mennään." Niko naurahti ja viittoi luokkaan sisälle. Olin edelleen hieman omissa ajatuksissani. Kaikki astelivat tuttuun bändiluokkaan, keskenään kiivaasti jutellen. Kaikki, paitsi Olli.

"Onks kaikki hyvin?" Poika kysyi kummastellen. Ravistelin ajatukset päästäni ja nyökkäsin, seuraten häntä luokkaan. Istuimme basistin kanssa sohvalle, muiden istuessa jonkinnäköisessä piirissä lattialla. Jos taustoja ei olisi tiennyt, olisivat he saattaneet näyttää rituaalia suorittavalta kultilta. Todellisuudessa he pälättivät innoissaan ensi kesän suunnitelmista. He olisivat ilmeisesti lähdössä jonkinlaiselle kiertueelle. Olivathan he nuoria, eikä heidän bändinsä ollut kovin tunnettu. Mutta he jaksoivat tehdä töitä unelmiensa eteen. Tiesin heidän pääsevän vielä pitkälle.

"Sähän voisit tulla meidän mukaan." Vieressäni istunut Olli sanoi niin, että luultavasti vain minä kuulin.

"Ei se ehkä koko ongelmaa ratkaise, mut oishan se jo jotain." Hän selvensi, viitaten isä-ongelmaani. Tilanne kun sattui olemaan se, että todennäköisesti joutuisin kesäksi takaisin Turkuun.

"Ei mua ikimaailmassa päästettäis teidän kanssa kiertämään." Sanoin harmistunut hymy kasvoillani.

"Karkaa. Mitä ne sille muka voi? Et voi väittää ettei se kuulosta houkuttelevalta." Hän kertoi virne kasvoillaan. Joskus en ymmärtänyt poikaa. Hänen persoonallisuutensa tuntui vaihtelevan tilanteen mukaan. Yhdessä hetkessä hän kieltäytyi kertomasta poliisille isäni teoista, koska joutuisin tekemisiin sossujen kanssa. Toisessa hetkessä hän kannusti minua karkaamaan bändin mukana kiertueelle, vaikka siitäkin koituisi varmasti ongelmia. Silti hän sai oikeasti pohtimaan vaihtoehtoa. Pieni hymy kohosi kasvoilleni, kun ajattelin sitä. Kesä bändin matkassa, kiertämässä ympäri Suomea. Kesäiset illat heidän kanssaan, erityisesti hänen kanssaan. Vapaus.

"Jos te rakastavaiset nyt ees yrittäisitte keskittyä." Joelin ääni keskeytti haaveeni. Hymähdin ja pyöräytin silmiäni leikkien ärsyyntynyttä. Se sai kaikki nauramaan, myös minut itseni. He jatkoivat keskusteluaan, minä uppouduin omaan maailmaani. Basisti oli oikeassa. Idea kuulosti houkuttelevalta, halusin tai en.