Aika Ennen Huomista || Blind Channel

5. Ei mitään hätää

⚠️TW⚠️
Alaikäisten alkoholinkäyttö

"Kuka täs huonees on parhaimman näkönen?" Joel kysyi täysin tyynesti. Kaikkien katseet kääntyivät suuntaani. Ei, ei ja ei. En voinut vastata tuollaiseen.

"Tehtävä." Vaihdoin vastausta.

"Ota huikka." Hän sanoi ja ojensi minulle tölkin. Sitäkään en halunnut tehdä. Kumpi oli pahempi? Vastaamalla kysymykseen nolaisin itseni, mutta juomalla pettäisin itseni. Juuri silloin ovikello soi ja pojat juoksivat ovelle. Päivän pelastus. Sisään asteli henkilö, jonka he esittelivät Santeriksi. Hänellä oli mukanaan iso kasa juotavaa, eikä se todellakaan tainnut olla mehua.

"Vois ruveta laittaa paikkoi valmiiks, porukkaa alkaa varmaan tulee kohta." Joonas ilmoitti. Olin jo onnistunut unohtamaan, että tänne oli tulossa muitakin. Ryhdyimme tekemään jonkinlaista työnjakoa, päädyin vastaamaan olohuoneen siisteydestä Ollin ja Nikon kanssa. Siivosimme hieman, samalla jutellen. He olivat oikeasti kivoja, heille oli jopa aika helppo puhua. Se ei tietenkään tarkoittanut, että olisin heti kertonut koko elämäntarinani. Ei mennyt kauaa, kun nuoria alkoi ilmestyä asuntoon. Osan olin tainnut nähdä koulussa, osasta ei ollut tietoakaaan. Pian silmiini osui neljä, vähän turhankin tuttua naamaa. Näky, jota en olisi halunnut nähdä. Kävelin nopeasti keittiöön "piiloon".

"Mikäs sulle tuli?" Kysyi pöydän ääressä istuva Aleksi, jota en ollut edes huomannut sinne rynniessäni. Huomasin hänen seurassaan kaksi muuta poikaa, Joelin ja Ollin.

"Ei mitään tärkeetä." Sanoin hartioitani kohauttaen ja istuin pöydän ääreen. Läsnäoloni ei tuntunut haittaavan heitä, joten pystyin hieman rentoutumaan ja osallistumaan keskusteluun. Näin nelikon kävelevän olohuoneeseen, yhden heistä tuijottaessa minua. Se alkoi olla oikeasti häiritsevää. He aina vain mulkoilivat, mutta eivät ikinä vaivautuneet puhumaan kasvotusten. Se oli lähes raivostuttavaa. Mutta tapojani noudattaen annoin asian olla, enhän halunnut minkäänlaisia ongelmia.

Ilta eteni yllättävän hyvin. Olin hengaillut vuoron perään kaikkien kuuden pojan kanssa. Kaikki olivat juoneet, mutta eivät yhtä paljon. Joel ja Joonas näyttivät kaikkein juopuneimmilta, Olli ja Niko jokseenkin selviltä. Tällä hetkellä juttelin olohuoneessa Tommin kanssa. Vaikka hän saattoi alkuun olla hieman pelottavan näköinen, oli hän kyllä kaikkea muuta, kuin pelottava. Huomasin nelikon katseet jälleen itsessäni. Nyt riitti. Lähdin takaisin keittiöön, joka oli nyt tyhjillään. Ikään kuin odotin jotain tapahtuvan. Oikeassa olin.

"Mitä sä täällä teet?" Kuului Annin koppava ääni keittiön ovelta.

"Ja mitäs sä tolla tarkotat?" Kysyin häneltä ristien käteni.

"Niin siis sitä vaan, ettei tällaset bileet taida oikeen olla oikee paikka tollasille luusereille." Sofia täydensi ystäväänsä. Pyöräytin lausahdukselle silmiäni. Jos he oikeasti luulivat pääsevänsä ihoni alle, olisi heidän pitänyt keksiä jotain hieman radikaalimpaa.

"Ja mitähän te bimbot sit täällä teette?" Lauoin takaisin.

"Miks sä meitä just sanoit?" Amanda kysyi astellen lähemmäs.

"Ai niin joo unohdin, puhuin varmaan liian nopeesti. B-i-m-b-o. Okei?" Saatoin olla se yksinäinen ja keskinkertainen tyttö, jota kukaan ei huomannut. Mutta se ei suinkaan tarkoittanut, että antaisin tuollaisten hienohelmojen hyppiä silmilleni. Ei todellakaan.

"On siinä ämmällä otsaa. Tuut paikkaan josta et tiedä mitään, mut esität ku omistaisit koko maailman." Ehkä turkulaisuuteni tosiaan pisti esiin, jos jopa he olivat sen huomanneet.

"Sinuna en puhuis." Naurahdin.

"Sua on varotettu. Sinuna lähtisin ihan helvetin kauas, ja ihan helvetin nopeesti." Sara sähisi. Mitä olin ikinä edes tehnyt heille? Oliko naamakertoimeni heille niin ylitsepääsemätön asia? En pitänyt itseäni kauniina, mutta en sentään ihan noin järkyttävänäkään. Päätin antaa pölyn laskeutua ja livahdin heidän ohitseen takaisin olohuoneeseen. Talo oli täynnä humalaisia nuoria. Ihmisiä oli paljon enemmän, kuin asuntoon oli suunniteltu mahtuvan. Paljon. Oli ihme, että pystyin ylipäätään liikkumaan ihmisten seassa. Etsin käsiini Aleksin ja liityin tämän seuraan.

"Mitä toi oli?" Hän kysyi hämillään.

"Mikä?"

"No toi keittiö episodi. Ketä ne oli?" Hän hämmästeli.

"Siis etkö sä tunne niitä? Mä luulin et ne kutsuttiin tänne."

"Tänne piti alunperin tulla paljon vähemmän porukkaa, mut tieto levii aika nopeesti alkoholisoituneiden nuorten keskuudessa." Poika naurahti.

"Eli ne on varmaan vaan kuullu jostain et tääl on bileet ja tullu sit ite tänne." Hän jatkoi. Kieltämättä helpotti, että heitä ei oltu kutsuttu. Osoitin ymmärrykseni nyökkäämällä.

"Mut mitä se oli? Mistä sä ne tunnet, ja mistä te kinastelitte?"

"Jotain ihan turhaa. Ne on mun luokalla, en mä niitä muuten tunne. Mut mistä sä ylipäätään tiedät, et meillä oli jotain hässäkkää?"

"Olin tulos hakee juotavaa, mut sit joku rikko jotain olohuoneessa ja piti mennä siivoomaan." Hän selitti naurahtaen.

"Ahaa, että sellasta." Naurahdin itsekin.

Aikaa oli kulunut, ihmisiä saapunut ja pidot parantuneet. Ainakin jonkun hullun mielestä. Ensinnäkin oli ihme, ettei kukaan ollut vielä tapellut. Siis fyysisesti. Yksikään naapuri ei ollut valittanut, eikä ketään ollut joutunut sairaalaan. Pian sydämeni löi kuitenkin tyhjää, kun joku huusi jotain parvekkeelta.

"Voi jumalauta! Kytät!" Kaikui kauhistunut huuto. Ihmiset alkoivat hätääntyä ja panikoida. Osa yritti piiloutua vessaan, osa sänkyjen alle ja osa parvekkeelle. Oma maailmani tuntui romahtavan. Näin ei vain voinut käydä! En ollut alunperin edes halunnut tulla, nyt joutuisin pulaan tilanteen takia. Olli harhaili luokseni häseltävien ihmisten ohitse. Aloin purkaa paniikkiani hänelle.

"Mä en voi jäädä kiinni tällasesta! Mun vanhemmat tappaa mut! Kuka mut hakee putkasta jos mun vanhemmat asuu melkeen kaheksan tunnin ajomatkan päässä? Ne ei luottais muhun enää ikinä! Mitä jos-"

"Hei rauhotu nyt. Ei mitään hätää. Tuu." Hän sanoi ja tarttui käteeni. Hän johdatti minut ulos asunnosta käytävään, jossa hätääntyneet teinit odottivat kohtaloaan. Pian hän tilasi hissin kerrokseen. Poliisien askelten ja puheen saattoi kuulla lähestyvän. Hissin saapuessa hän avasi oven ja käski minut sisään, sitten tuli itse perässä. Hän odotti hetken, kunnes Joel ja Niko juoksivat hissiin. Sitten hän painoi alimpaan kerrokseen vievää nappia. Ja näin karkasimme paikalta onnistuneesti, poliisit menivät ylös, me alas. Kekseliäs ratkaisu. Aloin miettiä, olivatko he tehneet näin ennenkin.

Kävelimme ulos hissistä, ylhäältä kuului poliisien huutoa ja humalaisten teinien selittelyä. Luojan kiitos olin itse selvinnyt tilanteesta ehjin nahoin. Tai Olliahan oikeastaan pitäisi kiittää. Sitten tajusin jotain. Meitä oli neljä, joten kolme poikaa oli jäänyt ylös.

"Pärjääks muut?" Kysyin hieman huolissani. Siihen sain vastaukseksi vain naurahduksia.

"Voi kuule, ei tää oo ensimmäinen kerta ku Porkolla on lähteny bileet käsistä. Se hoitaa homman." Joel vakuutti.

"Mitäs te nyt meinaatte?" Kysyin heiltä jatkosuunnitelman toivossa.

"Me voitas saattaa sut kotiin, jos seura kelpaa." Niko sanoi. Vastasin pelkällä hymyllä. Olli varmisti vielä, missä asuin, jotta selviäisimme oikeaan paikkaan. Lähdimme kävelemään kotiani kohti.

"Missä te sit asutte?" Kysyin uteliaana. En halunnut olla tunkeileva, mutta halusin tietää.

"No mäkin asun itse asiassa aika lähellä kouluu." Olli kertoi.

"Ite asun Joonaksen viereises pihas, mut haluun oottaa et tilanne rauhottuu ennen ku meen kotiin." Joel naureskeli.

"Mä sit taas asun ihan toises suunnas, mut pääsen koululta ihan näppärästi kotiin." Niko kertoi. Matka sujui mukavasti jutellen. Vaikka he olivatkin juoneet, heillä oli edelleen järki päässä. Pian saavuimme kotiovelleni, joten hyvästelin heidät ja menin sisään. Kello oli paljon, vähän liiankin paljon. Ryhdyin heti iltatoimiin ja menin nukkumaan. Huh, mikä päivä!