Aika Ennen Huomista || Blind Channel

29. Voitko nostaa hihas?

⚠️TW⚠️
Syömisongelmat, kiusaamisesta ja itsetuhoisuudesta puhuminen

"Ei mulla oikeestaan ees oo." Kohautin hartioitani, vähätellen asiaa.

"Mut siitähän on jo monta tuntia." Poika ihmetteli.

"Tuu nyt vaan." Joonas sanoi ja lähes kiskoi minut sängystä. Luovutin ja seurasin heitä alakertaan. Hienoa, miten tästä nyt sitten päästäisiin? En halunnut syödä, enkä todellakaan voinut alkaa oksennella täällä.

Istuimme kaikki kolme pöydän ääressä. Pakottauduin tunkemaan leivänpalan kurkustani väkisin. Söin niin nopeasti, kuin suinkin kykenin. Kerroin heille meneväni yläkertaan vaihtamaan vaatteet, joten he jäivät keskenään keittiöön. Ylös päästyäni menin Ollin huoneeseen ja laitoin oven raolleen. Siirryin huoneessa olleen peilin eteen ja otin hupparin pois. Katselin edessäni seissyttä kuvajaista. Peilin kautta minua tuijottivat väsyneet, siniharmaat silmät. Kuka minusta oli tullut? Aleksin lausahdus 'et oo oikeen oma ittes' oli saanut minut ajattelemaan.

Hän oli ollut oikeassa. Jokin ei ollut kohdillaan, mutta en tiennyt mikä. Jokin sisältäni oli poissa, mutta en keksinyt, mikä se jokin voisi mahdollisesti olla. Oliko sillä edes väliä? En voinut muuttaa mennyttä. Mikä on poissa, on poissa. Ei auttanut itkeä sen perään, enhän edes tiennyt, minkä perään itkeä. Sen sijaan keskitin jälleen katseeni peilistä heijastuvaan ruhoon. Itseni näkeminen sai melkein kyyneleet silmiini. Inhosin näkemääni. Inhosin niin monella tapaa.

"Eliana mitä helvettiä?" Kuului järkyttyneen Joonaksen ääni ovelta. Paniikissa kiskoin hupparin takaisin päälleni, sillä yläkroppaani peittivät pelkät rintaliivit.

"Joonas mitä vittua!" Huusin pojalle kääntyessäni katsomaan häntä.

"Näytä ne." Hän pyysi ja asteli huoneeseen.

"Anna mun olla. Mitä vittua sä täällä hiippailet tolleen?"

"No anteeks, en vaan aatellu et vaatteiden vaihtoon menee vartti." Poika sanoi sarkastisesti.

"Näytä nyt vaan." Hän vaati uudestaan. Pudistin pojalle päätäni ja käänsin tälle selkäni, palasin tonkimaan jotain tavaroideni joukosta.

"Mitä ihmettä te nyt möykkäätte?" Kuului huoneeseen saapuvan toisen nuoren ääni ovelta.

"Sitä sä varmaan voisit kysyy Elianalta." Joonas ehdotti.

"Mikä homma?" Basisti kysyi pian minulta.

"Joonas tunki tänne kun vaihdoin vaatteita." Kerroin edelleen hieman vihaisena. Olli kääntyi hattarapään puoleen ja katsoi tätä kysyvästi.

"Oikeesti?"

"No oletin et täs ajas ois ehtiny vaihtaa vaatteet. Anteeks siitä. Mut en mä nyt tarkottanu sitä. Oo kiltti ja näytä rantees." Lauseen loputtua tunsin Ollin katseen välittömästi itsessäni.

"Etkai sä vaan-"

"Antakaa nyt oikeesti olla. Mua väsyttää ja haluun nukkuu." Yritin puolustella itseäni, turhaan tietenkin. Huoneeseen vasta saapunut poika käveli luokseni ja kyykistyi eteeni. Hän ei sanonut hetkeen mitään, mutta katsoi syvälle silmiini, suoraan sieluuni. Edessäni olleet silmät olivat selvästi täynnä huolta.

"Eliana." Hän sanoi lempeästi, edelleen katsekontaktin säilyttäen. Saatoin tuntea kyynelnesteen kirvelevän silmissäni.

"Mm?"

"Voitko nostaa hihas?" Hän kysyi edelleen tyynesti. En vastannut, laskin katseeni lattiaan ja tunsin kyyneleen valuvan kasvoillani.

"Saanko mä kattoa?" Olli kysyi varovasti. Tiesin, ettei tilanteesta enää pääsisi valehtelemalla. Siksi nyökkäsin, hyväksyen ehdotuksen. Huomasin Joonaksen istuvan viereeni lattialle. Sitten se tapahtui. Edessäni ollut poika otti hellästi kädestäni kiinni ja nosti hupparin hihaa varovasti, paljastaen piilottelemani haavat. Kukaan ei sanonut mitään. Olli kietoi kätensä ympärilleni, sulkien minut turvalliseen syleilyynsä. Pian tunsin myös toisen pojan vahvat kädet hellästi ympärilläni. En voinut pidätellä kyynelten tulvaa enää hetkeäkään, annoin kaikkien tunteiden purkautua.

Istuimme lattialla yhdessä mytyssä melko kauan. Huoneessa vallitsi täysi hiljaisuus, jos omaa nyyhkytystäni ei laskettu. Edessäni istuneen Ollin huppari oli varmasti jo läpimärkä, mutta hän ei tuntunut välittävän siitä. Hetken kuluttua he vetäytyivät ja katselivat suuntaani mietteliään näköisinä. Jopa Joonas, jonka päänsisäistä toimintaa itsekin välillä kyseenalaistin.

"Mistä lähtien?" Olli kysyi edelleen hieman varoen.

"En mä ees oikeen muista." Kerroin rehellisesti. Se oli totta. En edes tiennyt, kuinka kauan tätä oli jatkunut. Päivät toistuivat samanlaisina toinen toisensa jälkeen, olin kadottanut ajantajun.

"Miks sä teet näin?" Joonas kysyi oltuaan hiljaa jo jonkin aikaa. Sieltähän se tuli. Kysymys, johon en halunnut vastata. Kohautin harteitani.

"Sä voit kertoo meille. Me ei ikimaailmassa haluttais sulle mitään pahaa."

"On vaan niin vitun huono olla." Sanoin vaimealla äänellä kyyneleitä pidellen ja nojasin takanani olleeseen sänkyyn. Sain osakseni kaksi myötätuntoista katsetta.

"Miks? Miks sun on niin paha olo?" Mitä tähänkin pitäisi vastata? En vieläkään halunnut kertoa mokomien kiusankappaleiden tuottavan päänvaivaa. Mutta mitä muutakaan olisin voinut sanoa?

"Mä en vaan jaksa enää. Ellan kuolema, isä. Kaikki tää. Se on vaan liikaa." Vastasin ympäripyöreästi. Ajattelin, että ympäripyöreä vastaus jättäisi heille tulkitsemisen varaa, ja minulle jonkinlaisen mielenrauhan.

"Ja? On siin varmasti jotain muutakin. Tarkenna vähän." Olli pyysi. Ilmeisesti he eivät halunneet tulkitsemisen varaa. Sitten päätin, että kertoisin totuuden. Ongelma vain oli, etten tiennyt miten sen kertoisin. Olin varma, että mutkikasta kuviota selittäessäni en saisi edes ääntäni kuuluviin. Siksi päädyin näyttämään tuntemattomista numeroista tulleita viestejä. Tosin minulle numerot eivät olleet tuntemattomia, tiesin aivan hyvin kasvot niiden takana. Avasin ensimmäisen keskustelun ja annoin puhelimen edessäni olleelle pojalle. Yhdessä hattarapään kanssa he kävivät viestejä läpi. Pian he kääntyivät jälleen katsomaan minuun. Keskeytin heidät jo ennen, kuin he saivat sanaa suustaan.

"Ne jatkuu vielä." Huokaisin ja neuvoin heitä katsomaan muita keskusteluja. Niin he myös tekivät. He olivat käyneet numerot läpi viimeistä viestiä myöten.

"Kai sä tiedät ettei ne oo totta?" Joonas kysyi hieman haikean näköisenä.

"Joo. Kai. En mä tiedä." Sanoin ja hautasin kasvoni käsiini, äänekkäästi huokaisten.

"Ihan sama mitä ne sanoo, ne on väärässä. Mut onks tässä kaikki? Vai liittyyks tähän viel jotain muuta?" Olli kysyi. Kävin mielessäni kamppailua siitä, mitä kertoisin ja mitä jättäisin kertomatta.

"On se välillä ollu fyysistäkin." Huokaisin hetken mietiskelyn jälkeen.

"Perjantai?" Kitaristi arveli.

"Jep." Varmistettuani arvauksen, Olli kietoi jälleen kätensä ympärilleni. Siinä minun oli hyvä olla.

"Mikset sä vaan voinu kertoo meille?" Hän kysyi lepuuttaen päätään omani päällä.

"En mä halunnu tehä siitä teidän ongelmaa."

"Hölmö. Paljon helpommalla oltais kaikki päästy, jos oisit heti alussa kertonu että ne häiriköi sua. Mut jälkiviisaus ei auta. Tärkeintä on, et tiiät ettet oo yksin. Tiiäthän?" Poika jatkoi.

"Joo. Anteeks."

"Älä sä nyt anteeks pyydä." Joonas tuhahti.

"Mua väsyttää. Voitasko mennä nukkuu?" Kysyin varovasti.

"Tietty. Joonas nukkuu lattialla, sä voit tulla mun viereen jos haluut." Basisti ilmoitti. Vastasin vain pienellä hymyllä.

"Muistakaa sit et mäki oon täällä. Ihan vaan varmuuden vuoks." Kitaristi virnuili.

"Voi vittu Porko!"

A/n:
Hei te, jotka ootte lukeneet mun ensimmäisen kirjan (Sisältä Pimeä)! Kuten luvattu, siitä on tosiaan tulossa jatko-osa, jonka juonta rakennan tällä hetkellä. Siksi aattelinkin kysyä teiltä, onko teillä jotain toiveita sen sisällöstä. Onko teillä jotain juonenkäänteitä tai yksityiskohtia, joita erityisesti haluisitte mukaan tarinaan? Nyt on teidän mahdollisuus vaikuttaa! Tietenkin juoni tulee pitkälti mun omasta päästä, joten ihan kaikkea en välttämättä voi toteuttaa. Mutta otan ehdottomasti toiveita vastaan! Sen paljastan jo nyt, että kuten arvata saattaa, Eve tulee tavalla tai toisella palaamaan Ouluun. Muuta en tässä kohtaa spoilaa ;)

Ei mulla muuta, pitäkää kiva päivä. Ja hei, hyvää ystävänpäivää <3