Aika Ennen Huomista || Blind Channel

47. On pakko tehdä jotain

Jälleen kerran elimme kylmää ja märkää maanantaista aamua. Eilinen oli mennyt aivan hukkaan, kouluhommat olivat unohtuneet aivan täysin. No, olinpahan sentään pelastanut vaivaisen maantieteen kirjan. Mitä muuta ihmisen muka pitäisi saada aikaan? Saavuin bändiluokkaan ja heittäydyin sohvalle äänekkäästi huokaisten. Kaikkien kuuden katseet liimautuivat minuun kysyvästi. Mikä tässä muka oli uutta? Ainahan minä olin huonolla tuulella.

“No mitäs neidin päivään?” Aleksi kysyi alkuun melko huvittuneesti.

“Joudun lomaks takas Turkuun.” Tuhahdin, se sai mustatukkaisenkin pojan vakavoitumaan hieman.

“Voi helvetti.” Niko totesi.

“No nimenomaan! En mä sinne halua mennä!” Parahdin tuskastuneena.

“Ei toi kyl oo hyvä juttu.” Joel pohdiskeli.

“Ai jaa, niinkö meinaat? Kas kun ei itellä käynyt mielessä!” Tiuskaisin hieman turhankin kiukkuisesti.

“Hei ei Joelille suuttuminen auta yhtään mitään.” Joonas sanoi.

“Mä tiedän. Sori.”

“Ei se mitään. Mut tähän tarvis kyl oikeesti keksii jotain.”

“Mitä tähän muka voi enää keksiä? Ei mitään. Mun vaan pitää kestää seuraukset. Sitä en sit tiedä, et millaset ne on.” Sanoin ääneni hiipuessa jokaisen sanan myötä entistä enemmän. Laskin pääni lepäämään kämmenilleni.

“Voidaaks me jutella hetki kahdestaan?” Kuului Ollin ääni ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana. Kysymys oli ilmeisesti osoitettu enemmän muille, kuin minulle. He nimittäin poistuivat luokasta ja sulkivat oven perässään. Nostin katseeni varmistaakseni asian. Kyllä, olimme nyt kahdestaan.

“En mä vaan voi mennä sinne!” Sanoin hieman jopa hädissäni.

“Mä tiedän. Mä lupasin, etten anna sen satuttaa sua. Joten mitä jos sä et vaan mee?” Hän kysyi hieman varoen, ehkä peläten minun tyrmäävän ajatuksen välittömästi. Pohdin hetken vastaustani.

“Se sano ostaneensa junalipun. Eli periaatteessa kukaan ei oo viemässä mua sinne, vaan mun pitäis tehä se ite. Mut ongelmanan on se, et jos en mee, niin oon entistä pahemmassa pulassa.” Pohdin tilannetta kuumeisesti.

“Totta.” Poika huokaisi. Ehkä hänkin viimein ymmärsi, millaiseen tilanteeseen olin itseni ajanut.

“Vieläkö oot ehdottomasti sitä mieltä, et ei poliiseja?” Kysyin toivoen, että tämä olisi muuttanut mielensä.

“Oon. Tähän on varmasti joku muukin ratkaisu. Me kyl keksitään sellanen. Lupaan.” Hän selitti, painaen pienen pusun otsalleni. Huokaisin jälleen, hyväksyen tappioni. Ajatuksiini hiipi harmillinen ajatus. Jos asiat yltyisivät entistä pahemmiksi, kaiken voisi ratkaista kertaheitolla. Se oli jotain, mitä en olisi halunnut ajatella. En vain voinut sille mitään.

Ensimmäiset kolme tuntia olivat pois alta, välissä oli ollut ruokailu. Syöminen oli ollut jälleen hankalampaa, kuin aiemmin. Eilenkään en ollut siihen pystynyt, vaikka kuinka olisin halunnut. Oikeastaan en edes halunnut, mutta lupaus oli lupaus. Olin luvannut yrittää. Tätä päivää oli jäljellä enää yksi tunti. Odottelin sen alkua luokan edustalla, kuulokkeet korvilla musiikkia kuunnellen. Vielä yksi tunti, sitten pääsisin pois. Minua ei toden totta kiinnostanut olla koulussa. Vielä enemmän siellä olo ahdisti. Asiaa kuitenkin helpotti hieman se, etten ollut törmännyt nelikkoon. Ilmeisesti kakkosluokkalaiset olivat jättäytyneet heidän touhuistaan pois, Amandan ja Ilarin erottua. Sehän ei minua haitannut.

Aivan kuin tilauksesta, Amanda ja Sofia ilmestyivät näköpiiriini. He eivät tainneet huomata minua. Kaksikko jäi melko pitkän etäisyyden päähän seisoskelemaan. Yritin unohtaa heidät aivan täysin, yritin keskittyä kuulokkeista kuuluneeseen musiikkiin. Pian kuitenkin huomasin sivusilmällä, miten he kävelivät hitaasti luokseni.

“Mitä nyt taas?” Kysyin turhautuneena, heidän saavuttaessa minut.

“Sä-”

“Jos aiot kertoo mulle miten kauhee ihminen mä oon, niin siitä vaan. Mut mä en liity sun ja Ilarin ongelmiin millään tapaa. Miks ihmeessä mä juoksisin sellasen ihmisen perässä, joka yritti raiskata mut?” Keskeytin blondin ennen, kuin hän ehti edes aloittaa kunnolla.

“Hah! Miks ihmeessä se sut muka ois yrittäny raiskata? Kyllähän tääl on paljon paremman näkösiä muijia vaikka kuinka paljon. Ja miks ihmeessä se ois sua halunnu, jos sillä oli mut?”

“Ja silti sä vaan räyhäät, et se oli mun vika. Käytä päätäs.” Totesin tyynesti. Hän oli sanomassa jotain, mutta luokan ovi avattiin ja lähdin tunnille. Kaksi neropattia jäivät keskenään käytävään toljottamaan. Heidän otteensa minuun oli poissa.

Tunti tuntui kestävän ikuisuuden. En seurannut opetusta, en kuunnellut. Eivät tainneet kyllä muutkaan. He tosin pelasivat tietokoneillaan tetristä tai muita netistä löytyviä pelejä. Minä puolestani olin puhtaasti omissa ajatuksissani. Minun oli pakko löytää tilanteelle ratkaisu, tykkäsi Olli siitä tai ei. En voinut elää näin. En halunnut elää jatkuvassa pelossa siitä, mitä isäni vielä tekisi. Se oli niin uuvuttavaa. Jotain oli pakko tehdä.

Kellonsoitto katkaisi ajatukseni, palasin takaisin todellisuuteen. Pakkasin tavarani ja lähdin jälleen kohti tuttua alakertaa, tuttuja ulko-ovia. Koko kotimatkan ajan ajatuksissani pyöri sama miete. On pakko tehdä jotain. Se oli totta. Ennen pitkää jo valmiiksi lopussa olleet voimavarani pettäisivät kokonaan. Olin päättänyt, ettei isäni satuttaisi enää ketään. Valitettavasti tiesin sen ottavan veronsa. Mutta ei minulla ollut vaihtoehtoja. Se oli ainoa keino, jonka avulla saatoin edes jollain tapaa saada asiani järjestykseen. En ollut vieläkään erityisen toiveikas tulevaisuuden suhteen, mutta vain siten voisin varmistaa, ettei isä pilaisi enää yhtäkään elämää. Minun elämäni saattoi olla jo liian myöhäistä pelastaa, siksi saatoin aivan yhtä hyvin käyttää sen muiden eduksi. Tiesin, ettei Olli pitäisi ideasta, mutta muuta ei vain ollut enää tehtävissä. Päätin kuitenkin odottaa vielä hetken.

Kotiin pääseminen otti aikansa, mutta sinnekin selvittiin lopulta. Menin heti lämpimään suihkuun, huuhtoakseni ahdistuksen pois. Eihän se auttanut juurikaan, mutta hyvä se oli yrittää. Tieto tulevasta ahdisti vielä entisestään. Tieto lisää tuskaa, niinhän se on. Olin kuitenkin päättänyt, että siihen hetkeen asti nauttisin rakkaan bändin seurasta täysillä.