Aika Ennen Huomista || Blind Channel

17. Tulin kipeeks

⚠️TW⚠️
Kiusaaminen, syömisongelmat

Olimme saaneet ruokamme, nyt istuimme vakiopöydässämme. Istuin Tommin ja Ollin välissä, Aleksia vastapäätä. Heidän kanssaan tunsin oloni turvalliseksi, olivathan he juuri pelastaneet minut pinteestä. Siitä huolimatta en ollut voinut kertoa heille totuutta kiusaamisesta. Hassua, eikö? Nyt olimme tässä, joten siitä ei tarvinnut enää murehtia. Ruokarauhaamme kuitenkin häiritsi yksi pikku juttu. Toinen joukko kun oli sattumoisin samaan aikaan ruokalassa. Huomasin, miten seurassani istuneet pojat olivat vuoron perään mulkoilleet heitä. Eniten heihin huomiota kiinnittivät Joel ja Joonas, sekä yllätyksekseni Olli. Olihan se oikeastaan ihan söpöä, miten he katsoivat perääni ja huolehtivat. Kännykkäni värähti.

“Ei varmaan kannattais syödä noin paljoo.”

“Ei ihme et susta on tullu tollanen lehmä.”

Nostin katseeni ylös. Amanda ja Sofia. Miksi he vihasivat minua niin paljon? Siellä ne kaksi istuivat ja naureskelivat puhelimet käsissään. En halunnut myöntää sitä itselleni, mutta kommentit pääsivät ihoni alle. He olivat onnistuneet. Yhtäkkiä ruokahaluni olikin kadonnut. Laskin lusikan lautaselle ja lakkasin syömästä. Pian Aleksin ääni veti minut ajatuksistani.

“Voisiks sä muuten ottaa meiän estot pois? Ois ihan kiva pystyy soittaa sulle.” Hän sanoi hieman naurahtaen.

“Aa joo tietty. Sori.” Naurahdin vaivaantuneena. Etsin puhelimestani estetyt numerot ja poistin estot. Sen jälkeen lisäsin ne takaisin numerolistan joukkoon.

“Ootteks te valmiit? Alkais tunti ihan just.” Tommi huomautti. Viimeiset kasvavista nuorista viimeistelivät lautasensa, sitten lähdimme. Huomasin Ollin antavan omituisen katseen suuntaani, mutta päätin antaa asian olla. Lähdimme ruokalasta ja hajaannuimme omille teillemme. Minulla oli vuorossa historiaa. Se oli ehdottomasti inhokkini. Historia oli ainoa aine, jonka kanssa minulla oli yläkoulussa oikeasti ongelmia. Kaikki ne nimet ja vuosiluvut saivat pääni aivan sekaisin.

Pääsin luokkaan, joka täyttyi pian väsyneistä oppilaista. Istuin lähes takarivissä, takanani oli vain yksi rivi. Sain istua yksin, muuten kaikki paikat olivatkin aika lailla täynnä. Olimme aloittamassa tuntia, kunnes oveen koputettiin. Oven auetessa sisään astui, kukapa muukaan, kuin Ilari. Tahdoin juosta ulos luokasta heti sillä sekunnilla, kun pojan virnuilevat kasvot olivat saapuneet luokkaan. Hän taisi huomata minut, sekä vieressäni olevan tyhjän paikan. Ei, ei, ei! Opettaja passitti pojan viereeni, mikä ei tuntunut häiritsevän tätä yhtään. Miksei minun mielipidettäni kysytty? Poika istui viereeni, sama typerä virne kasvoillaan.

Tunti kului hitaammin, kuin koskaan. Ensinnäkin, olin nukahtaa siihen paikkaan. Toiseksi, vieressäni istunut poika häiritsi keskittymistäni. Tunsin hänen tuijottavan, vaikka en kiinnittänyt häneen minkäänlaista huomiota. Välillä hän saattoi kumartua vierelleni ja kuiskata jotain. ‘Älä luule et tää on ohi.’ ‘Missä sun kaverit on nyt?’ ‘Ne ei tuu pelastaa sua joka kerta.’ Lopulta sain tarpeekseni. Sanomatta mitään, pakkasin tavarani ja lähdin luokasta. Opettaja huuteli perääni, mutta en välittänyt. Minun oli pakko päästä pois.

Juoksin ulos ja lyyhistyin katokseen, seinään nojaten. Miten minun olisi tarkoitus selvitä tästäkin kurssista hengissä, kun vieressäni istuu väkivaltainen hullu? Ajatukset juoksivat mielessäni tuhatta ja sataa. En pystynyt pysäyttämään tai edes hidastamaan niitä. Päätin lähteä kotiin, vaikka minulla olisikin ollut vielä yksi tunti jäljellä historian jälkeen. Oliko se järkevää? Tuskin. Huutaisiko isäni lintsaamisesta? Varmasti. Sillä hetkellä minua ei vain jaksanut kiinnostaa. Lähdin kävelemään kotiin. Pelkäsin jo valmiiksi, miten isäni tulisi reagoimaan Wilmaan tuleviin merkintöihin. Lisäksi hänet pitäisi suostutella selvittämään ja hyväksymään ne. Se, jos jokin olisi haaste. Olisinpa täysi-ikäinen, silloin pystyisin itse hallitsemaan Wilmaani.

Saavuin kotiin ja lysähdin sohvalle makaamaan. Päivä oli ollut rankka, vaikka se ei ollut vielä edes ohi. Toisaalta, sellaista se kiusaaminen välillä tuotti. Puhumattakaan siitä, miten olin aamulla viiltänyt ranteeseeni harpilla. Välillä mietin, miksi olin tällainen. Mietin, miten minusta oli tullut tällainen. Se oli jopa hieman pelottavaa. Päätin käydä suihkussa, jotta voisin edes yrittää kasata ajatukseni uudestaan. Lämmin vesi kirveli vasemmassa kädessäni olleita haavoja. Kipu oli sopiva sekoitus tuskaa ja helpotusta.

Suihkusta palattuani olin saanut viestejä ystäviltäni. He kyselivät, minne olin mennyt, oliko kaikki hyvin ja miksen ollut kertonut heille mitään. Väitin heille tulleeni kipeäksi, ja lähteneeni siksi kotiin. Viestien perusteella en tietenkään voinut arvioida uskoivatko he selitykseni, mutta eivät he ainakaan vastaväitteitä esittäneet. Olin saanut viestejä myös muilta, arvata saattaa keneltä. Viestit olivat luokkaa ‘Luulitko pääseväs meistä eroon?’. Lopulta päädyin tekemään jotain, mikä olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten. Estin kaikki numerot, joista sellaisia viestejä oli tullut.

Kauhukseni huomasin, että Wilmaan oli ilmestynyt kaksi merkintää. Luvaton poissaolo, sekä muu huomautus, johon oli kirjattu luvaton poistuminen tunnilta. Hienoa, nyt olin ainakin pulassa. Odotin jännittyneenä, milloin vihainen isä kuvotus soittaisi. Eihän siihen kovin kauaa mennyt. Mies soitti ja aloitti puhelun tietysti huutamalla.

I: Mitä helvettiä sä nyt taas oot tehnyt?

E: Tulin kipeeks. Olihan se nyt parempi tulla kotiin, kun jäädä kouluun tartuttamaan muut.

I: Mä en usko enää sanaakaan, jonka sä mulle sanot! Tää on taas joku niiden poikien idea, eikö ookin?

E: Sä et oikeesti tiedä mistä sä puhut. Usko jo, mä oon kipee. Et voitko pliis kuittaa ne ja pistää luvalliset poissaolot huomiselle?

I: Mulle on ihan sama vaikka sulla ois neljänkymmenen asteen kuume, sä raahaat ittes huomenna kouluun. Ja tän sotkun sä saat hoitaa ihan keskenäs. 

E: Miten sä voit olla noin kohtuuton? Sen kerran kun mä sun apua pyydän, jätät mut yksin.

I: Älä puhu mulle noin. Sun oma päätös oli lintsata, joten saat luvan kantaa siitä myös vastuun. Ja jos nään ettet mee huomenna kouluun, voit olla varma ettei hyvä heilu!

En ehtinyt protestoida enempää, sillä isä katkaisi puhelun. Rintaani alkoi jälleen puristaa, aloin taas hyperventiloida. Miten näin voi muka tapahtua jo toisen kerran saman päivän aikana? Pahinta oli, etten edes tiennyt mitä tapahtui. Happi tuntui taas katoavan matkalla keuhkoihin, ihan sama miten paljon yritin hengittää normaalisti. Yhtäkkiä ovikello soi.