Mä lupaan yrittää - Oleksi

1. Vielä elossa.

Herään herätyskellon vituttavaan ääneen. Miksi helvetissä minun täytyy mennä kouluun, ja vielä kello 8.15 aamulla. Otan puhelimen ja sammutan herätyksen. Laitan yöpöydälläni olevan jalkalampun päälle. Pieni kellertävä lamppu värjää tuiki tavallisen teinipojan huoneen. Lysähdän taas makuulle. Vihaan aamuja. Ja herätyksiä. Jä päiviä. Ja iltapäiviä. Oikeastaan on aika paljon asioita, joita vihaan. Ainakin enemmän, kuin asioita, joista pidän. Menen tiukemmin peiton alle. En halua nousta koskaan. Pää tuntuu raskaalta, kuin tiilipalikalta, jota on vaikea kantaa. Keho ei suostu tottelemaan, Mutta kun on pakko. Vittu että kaikki on perseestä.

Nousen sängystäni, ja menen vaatekaapilleni. Vaatekaappi ei todellakaan ole siisti, tai hyvässä järjestyksessä, mutta se ei voisi kyllä vittuakaan kiinnostaa. Ei täällä käy ketään muita, ja tämä riittää ihan täysin minulle. Otan random mustat housut, ja mustan hupparin. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa, mitkä retkut minulla on ylläni. 

Lähden kohti keittiötä. En jaksa sytytellä valoja, koska no en vaan vittu jaksa. Lisäksi ei pimeys minua koskaan ole haitannut. Keittiöön silti laitan valot, jotta näkisin ympärilleni. Otan kahvipurut esille ruskeasta yläkaapista, samoin suodatin pussit, ja teen itselleni tummaa kahvia Moccamaisterilla. Laitan purut, ja veden kahvinkeittimeen, ja odotellessa katson valkoista seinää. Sen pieniä kiemuroita. Miten nuo kiemurat kietoutuvat toisiinsa, ja loppuvat. Ei seinä ole ollenkaan erikoinen, minulla ei ole vain energiaa tehdä mitään muuta. Positiivista, tiedän. Hetken päästä kahvi on valmista. Otan Muumi mukin, ja kaadan siihen tuota mustaa kofeiinipitoista nestettä, jota tarvitsen joka aamu, jotta jaksan tehdä ylipäätänsä mitään.

Menen pöydän ääreen ja kuuntelen hiljaisuutta. Tai kuuntelen kaikkea muuta kuin hiljaisuutta. Kuuntelen tiskikoneen tasaista hyörinää, kahvinkeittimen epätäydellisiä loiskahduksia, kun viimeiset tipat tipahtelevat pannuun. Kuuntelen kodin tasaista, hiljaista sinfoniaa, ja juon kahvia yksin. Kahvi. Siinäpä vasta keksintö. Se joka keksi kahvin ansaitsee hatunnoston. Minulla tosin ei ole hattua joten...

Kun kahvi on juotu, vien mukin tiskialtaaseen. Terveellinen, ja täyttävä aamupala, check. Sitten menen takaisin omaan huoneeseeni. Menen sängylleni makaamaan, ja otan puhelimen esille. Ilmoituksia on pyöreät nolla. Näin paljon ihmiset kaipaavat minua. Laitan puhelimen taskuun. Otan repun varmistamatta, että siellä on tarvittavat kirjat. Aivan sama, jos jotain unohtuu. Ei se maailmaa kaada. Kirjoja ne vain ovat. Avaan huoneeni oven, ja menen eteiseen valonani vain sälekaihtimien raosta pilkistävä sinertävä valo. Laitan kengät jalkaan, ja mietin vielä lintsaamisen mahdollisuutta. Äiti tappaisi minut, jos lintsasin.

Avaan raskaan puuoven lannistuneena, se avautuu naristen, Laahustan viileässä syysilmassa kohti autotallia, jossa moponi seisoi tukevasti. Menin sen selkään, ja kertaan tämän aamun. Eipä ole paljoa minunkaan aamuni muuttuneet. Aina vain tätä samaa paskaa. Joka viikko menee aina samoilla kaavoilla. Päivästä toiseen nuo päivät menevät samalla tahdilla. Joskus tuntuu, että en olisi enää elossa. Että leijuisin vaan, ja jonkinlainen ohjattava robotti tekisi nuo jutut automaatti toistolla. Mutta minä olen vielä elossa. Valitettavasti.

Sanoja: 453

A/N

Herran vitun Jumala, siinä se on. Eka luku. Olkaas hyvä! Kommentteja ja palautetta saa laittaa. Kiitos hei!