Mä lupaan yrittää - Oleksi

4. Äiti

Istun mopon selkään ja lähden koulusta. Taas yksi tylsä, tavallinen päivä koulussa. Ei mitään erityistä, paitsi uusi oppilas, johon Joonas haluaa tutustua. Huristelen tuttua harmaata tietä pitkin kohti kotia. Pidän katseeni tiessä, mutta oikeasti en edes näe sitä. Tuntuu, kuin millään ei olisi mitään väliä. Ehkä ei olekaan. Käännyn kotipihaan. Parkkeeraan mopon autotallin. Hyppään mopon selästä. Menen ovelle ja avaan sen. Eteisessä minua tervehtii tyhjä hiljaisuus. Äiti ei ole vielä tullut, mutta en voi olettaa, että se nautinto kestää pitkäänkin. Menen omaan huoneeseeni, ja otan kuulokkeet käsiinni. Laitan ne korviini, ja panen soittolistan päälle. Sitten katson kattoa, ja kuuntelen musiikkia.

Can you hear the silence?

Can you see the dark?

Can you fix the broken?

Can you feel, can you feel my heart?

Lempibiisi kuuluu kuuluu kuulokkeista. Samaistun jollain tasolla tähän biisiin. Jos vain löytäisin jonkun, joka pystyisi tuoda mustaan mieleeni valoa. Mutta en usko siihen, että löytäisin jonkun sellaisen ihmisen. Se olisi liian hyvää ollakseen totta... En ansaitsisi mitään sellaista.

Ovi avautuu. Kehoni jännittyyy. Tämä on ääni painajaisissa, tämä on ääni, jota pelkään eniten. Otan kuulokkeet pois, ja valmistaudun henkisesti tulevaan. Isun sängylläni, ja tarkkailen jokaista ääntä, joka äidistäni lähtee. Hän laittaa kengät pois. Kävelee olohuoneeseen, availee valoja.

"Olli, tänne heti!" äiti huutaa. Menen niin nopeasti kuin pystyn. Olohuoneessa äiti seisoo kädet lanteilla katsoen minua, kuin mätäistä roskaa, joka on tarttunut hänen kenkäänsä. Äidin tummanruskea tukka on kasattu nutturalle niskaan. Äidillä on päällä khakinvärinen bleiseri, ja siihen sopiva hame. Hänen tummat silmänsä tuijottavat minua halveksivasti, ja poraavat itsetuntooni pieniä reikiä.

"Tee ruoka, ja tee sitten läksyt, ja älä ole minulle häiriöksi, minä teen töitä," äiti sanoo tiukasti. Nyökkään pienesti. Lähden kiireesti keittiöön. Aivan niinkuin minä osaisin tehdä ruokaa. Otan keittokirjan esille. Linssikeitto näyttää helpolle tehdä. Otan ainekset esille ja alan tekemään linssikeittoa hämärässä keittiössä. Otan kattilan. Pitäisi ottaa isoin kattila, mutta se on alimpana. Yritän olla kolistelematta, mutta epäonnistun. Äiti kuulee kolistelun. Otan kattilan nopeasti, mutta on jo liian myöhäistä. Äidin vihaiset askeleet kuuluvat lähempänä. Sitten näen äidin. Hänen kasvoistaan paistaa puhdas viha.

"Mitä sinä kolistlet, minä tarvitsen rauhaa! Tajuatko sä, kuinka vitusti mulla on hommia?" äiti sanoo vihaisesti. Mutsien anteeksipyytävästi, mutta se ei riitä. Äiti lyö minua poskelle. Ouch. Hän löi aika kovaa. Yllättävän kovaa. Käännän katseeni äitiin, joka sivelee kättään, joka punoittaa hieman. Sitten hän jättää minut rauhaan.

—

Istun äitiäni vastapäätä. Hän lukee Hesaria, ja syö tekemääni linssikeittoa. Itselläkin on lautanen linssikeittoa edessäni, ja lusikoin sitä suuhun. Näköjään minä kuitenkin pidän Joonakselle antamani lupauksen, ja syön tänään.

"Pitäskö sun vähän miettii tuota sun painoasi. Ei tytöt tykkää lihavista pojista," äiti sanoo yhtäkkiä välinpitämättömästi, ja kääntää lehden sivua muina miehinä... tai siis naisina. Nielaisen. Katson linssikeittoa, ja tajuan, että olen syönyt ihan liikaa. Lusikallinen linssikeittoa, joka on ilmassa pysähtyy, ja laskeutuu alas. En voi syödä enempää. Ei minua tyttöjen mielipiteet kiinnosta. Enemmän poikien. Ei kukaan voi tykätä näin läskistä, kuin minä.

"Niinpä. Mä vien tän biojätteeseen, ja meen tekemään läksyt," sanon hiljaa. Äiti katsoo minua tyytyväisesti hymyillen. Kaadan linssikeiton biojätteeseen, ja laitan lautasen tiskikoneeseen. Sitten menen omaan huoneeseeni. 

Otan puhelimen esille. Muutama ilmoitus. AlekisiMatias pyytää saada seurata sinua. Aha, näköjään se Aleksi on löytänyt instani. Hyväksyn seuraamis pyynnön, ja kohteliaisuuden nimissä laitan hänellekin seuraamis pyynnön. Myöntävä vastaus tulee alle sekunnissa.

Menen katsomaan hänen kuviaan. Ne ovat aika kivoja. Ihan eri maata kuin minun tummat selfiet, joita on tasan kolme. Yhdessä Aleksilla on koira sylissä, ja hän hymyilee sille söpösti. Aika ihana. Mistä lähtien ajatukseni ovat olleet näin positiivisia? Menen pois Instagramista. Lysähdän sängylle. En jaksaisi tehdä oikein mitään. Onneksi ei tarvitsekaan. 

Sanoja: 576

A/N 

Ensinnäkin anteeksi tästä paskasta luvusta. Toisekseen tää alkaa aika hitaasti, josta olen myös pahoillani. Mä en vaan halua, että tästä tulee jotenkin epärealistinen. Mutta kyllä te saatte Oleksi söpöilyä jossain vaiheessa. <3