Mä lupaan yrittää - Oleksi

36. Ystävän vinkki

Taas vaihdettiin Olli nk.

"Mä käyn hakemassa mun repun meiltä", sanon Aleksille, kun olemme meidän pihassamme.

"Saanko mä tulla mukaan?" Aleksi kysyy hymyillen. Olen ensin sanomassa ei todellakaan, koska äiti, mutta sitten tajuan, että äiti ei ole kotona. Nyökkään, ja Aleksin kasvoille tulee sädehtivä hymy. Hymyilen takaisin, ja nappaan hänen kädestään kiinni. Avaan oven, laitamme kengät pois, ja mä menemme yläkertaan. Nappaan omasta huoneestani repun, ja lähdemme takaisin alas.

"Olli, kuka tämä on?" kuulen äidin äänen takaani. Jähmetyn, ja käännyn hitaasti katsomaan äitiä. Niin tekee myös Aleksi.

"S-se on Aleksi, m-mun kaveri", änkytän. Vihaan tätä yli kaiken. Vihaan olla heikko. Ja vihaan, kun Aleksi näkee minut, kun olen heikko. Mun pitäisi olla sen edessä vahva, huolehtia siitä. Ei oo sen tehtävä huolehtia musta.

"Miksi helvetissä te pidätte toisianne kädestä? Ei vittu ootko sä nyt joku homoki vai?" äitini kysyy äänellä, joka tihkuu puhdasta halveksuntaa ja vihaa. Hän todella vihaa minua. Pudistan päätäni nopeasti, ja irrotan käteni Aleksin omasta vielä nopeammin.

"Älä puhu mun poik- parhaalle ystävälle noin!" Aleksi sanoo vihaisesti. Äiti kääntyy katsomaan Aleksia halveksuen. Minut täyttää puhdas raivo. Kuinka hän kehtaa katsoa Aleksia tuolla tavalla? Sitten äidin kasvot valaisee mitä epäaidon hymy.

"Aleksi, niinhän se oli. Ihan vain ystävän vinkki. Älä tuhlaa aikaasi Olliin. Mä olen hänen äiti. Olen tuntenut hänet nyt 15-vuotta, ja mä tiedän, mitä Olli on. Hän on säälittävä läski hiiri, joka ei tee muuta kuin uikuttaa. Sinä vaikutat ihan fiksulta nuorelta pojalta. Joten ihan vain vinkkinä, älä jatka tätä juttua Ollin kanssa", äiti sanoo hunajaisella äänellä.

Tuntuu siltä, että oksennus nousee kurkkuun samaan aikaan itkun kanssa. Mua kuvottaa. Ja itkettää. Ja oon vihanen. Eniten mä oon kumminkin surullinen. Niinkuin aina äidin kanssa. On se vaan vähä perseestä, kun se vihaa mua, ihan vaan isän takia.

"Joo, kiitos näistä vinkeistä, mutta enköhän mä pärjää elämässäni ilman keski-ikäisten, omaa poikaa kiduttavan, miestänsä surevan naikkosen apua, kiitos vain", Aleksi sanoo halveksuvasti, ja me lähdemme yhdessä.

"Olli rakas, me puhutaan vielä", äiti huutaa, ja tuo lause jää kummittelemaan päähäni. Me puhutaan vielä. Ei voi luvata mitään hyvää. Mä tiedän.

"Mä en tiennyt, että sun äiti on noin... kusipää", Aleksi sanoo hiljaa, kun olemme ulkona. Kohautan harteitani, ja piiloudun kylmän kuoreni suojiin. En muistanutkaan, että täällä on näin yksinäistä... ja todellakin  kylmää.

"No se nyt vaan on tollane. Lähetäänkö?" kysyn kylmästi. Aleksi säpsähtää uutta olemustani. Tai pikemminkin vanhaa olemustani.

"Olli, onko kaikki hyvin? Jäikö sua häiritsemään jokin?" Aleksi kysyy huolestuneena. Mikä vitun terapeutti hänkin luulee olevansa. Varmasti hänkin ajattelee, että olen vain läski säälittävä ihminen. Aleksin ei olisi pitänyt nähdä minua tuolla, kun olin heikko. Aleksi ei saa nähdä minua heikkona. Kukaan ei saa.

"Ehh, kaikki hyvin. Mennäänkö nyt vaan?" kysyn. Aleksi nyökkää surullisena. Voi paska, en minä hänen tunteitaan halua loukata tai mitään. Perse saatana. Aleksi on ihana tyyppi, mä vaan... en kestä itteeni. Ei Aleksin pitäs hengata mun kanssa, saati sitten seurustella, mä en ole hyväksi sille.

Sanoja: 469

A/N

Mä en edes suunnitellut, että näin käy, mutta tää on täydellistä. Mun muruset lukiat, nähdään taas ensiluvussa <33