Mä lupaan yrittää - Oleksi

2. Uusi oppilas

Parkkeeraan mopon koulun parkkipaikalle. Katson koulua. Se näyttää yhtä masentavalta, kuin aina. Punainen tiilinen mötikkä, johon joukko ärtyneitä, väsyneitä, ja epävarmoja ihmisiä on menossa, Kukaan ei jaksaisi koulua. Kesäloma loppui kaksi viikkoa sitten, mutta ketään ei kiinnosta. Kaikki haluaisivat jo pois. Lukuunottaen minä. Laahustan ovia kohti, ja kuulen kaikenlaista turhaa matkallani.

"Tiesitkö, että Janne ja Liisa ovat eronneet?"

"MItä eilen tuli matikasta läksyksi? Minusta tuntuu, että en ole tehnyt niitä."

"Voi vittu kusipää, mä en jaksa tota sun jankutusta enää"

"Voisinko mä mennä vain kotiin?"

Koulu. Miten sitä voisi sanoilla kuvailla. Joillekin se on kivaa. Suuremmalle osalle ei. Koulu on täynnä stressiä kokeista, draamoja, parisuhteita, jotka hajoavat viikossa, ja naiiveja unelmia päästä maailmankuuluksi yrittäjäksi, jos tekee tarpeeksi töitä unelmiensa eteen liiba laaba. Koulu on täynnä ihmisiä. Jotkut ovat siedettäviä. Suurin osa taas on täysiä kusipäitä.

"Olli! Olli täällä!" tunnistan Joonaksen- ainoan kaverini- äänen takki telineiltä. Käännyn katsomaan, ja siellä se rakas blondi heiluttaa kättään. Vilkutan pienesti takaisin, ja menen hänen luokseen. Sitten me menemme luokkamme eteen. Koulu on niin pieni, että kasit, ja ysit ovat yhdistelmä luokassa. Ei me pienessä kylässä asuta. Itse asiassa Oulu on aika iso paikka, mutta me satumme asumaan Oulun laitamilla. Siellä, jossa on enemmän sikoja, kuin kerrostaloja. Siellä jossa kukaan ei vaivaudu käymään. Siellä jossa kaikki miettivät, miksi muuttivat kaikista maailman paikoista tänne.

"Mitäs sä teit eilen?" Joonas kysyy positiivisesti. Joonas on melkein aina positiivinen, jopa kello 8.15 aamulla. Tekisin melkein mitä vain, jos saisin edes osan hänen positiivisesta mielestään. Oma kyyninen minä on joskus aikamoinen taakka.

"En mitään. Tai siis kävin mä suihkussa, mutta sinä se oli," sanon hiljaisena. . Joonas katsoo minua puoliksi säälien. Vaihdan puheenaihetta häneen itseensä. "Mitä sä teit eilen?" kysyn ja yritän kuulostaa kiinnostuneelta. Joonaksen ilme muuttuu nanosekunnissa.

"No mä olin kuuntelemassa ihan tavallisesti musiikkia, kun Niko soitti mulle ja pyysi minut niille kotibileisiin perjantaina. Tiiätkö sä sen Nikon?" Joonas kysyi. Nyökkäsin vaikka en ollut ihan varma. Joonas jatkaa monologiaan. "No se siis kutsu mut sinne sen kotibileisiin, ja mä suostuin. Siis Niko on ihan sairaan hottis! Ootko sä nähnyt sen? Sen hiukset, ja silmät ja kaikki..." Joonas hehkuttaa. Joonas on aika kova poika ihastumaan. Hän jauhaa ihastuksestaan yöt ja päivät, ja suunnittelee tutustumista. Sitten hän menettää kiinnostuksensa, kun mitään ei tapahdu.

Maantiedon opettajamme Kirsi tulee turhautuneena, ja avaa oven. Joukko pulisevia oppilaita menee luokkaa, ja etsii istumapaikat. Menemme Joonaksen kanssa takariviin niinku aina. Lysähdän pulpettiin, ja laitan repun tuolin selkänojalle hajamielisesti. Luokassa pulistaan kovaa, ja se saa päätä särkemään. Tai ehkä päätäni ei edes särje, ehkä kuvittelen sen vain. Joka tapauksessa en kiinnitä särkyyn mitään huomiota. Se lähtee kyllä ajan kanssa pois. Joonas juttelee minulle jostain- luultavasti taas Nikosta- mutta en kuuntele. Olenpa minäkin paska ystävä.

"Noniin olkaa kaikki hiljaa! Meidän luokalle on saapunut uusi oppilas, Aleksi. Ottakaa hänet sitten leikkeihin mukaan" Kirsi sanoo, ja viittaa Aleksiin, blondiin, meitä vuoden nuorempaan, ihan söpöön poikaan.

"Leikkeihin mukaan? Ollaanko me sen mielestä jotain viisi vuotiaita?" kuiskaan Joonakselta, joka hymähtää.

"No ainakin sä oot." Joonas sanoo ja virnistää. Pukkaan häntä kylkeen hymyillen ihan pikkuisen toisella suupielellä. Kun Kirsi on saanut esiteltyä Aleksin, hän alkaa kyselemään kotitehtävien perään. Otan repusta mantsan kirjan, ja vihkon esille. Kirsi tulee meidän luoksemme, ja kurkkaa nopeasti olemmeko tehneet. Sitten hän nyökkää ja jatkaa matkaa. En minä oikeasti ole niitä läksyjä tehnyt. Tuon yhdenkin vastaus on 'Maanjäristyksiä tulee jostain saatanasta.' Fiksua, tiedän. Laitan vihkon kannen kiinni, ja painan pääni pulpettiin. Haluaisin vain nukahtaaa. Joonas painaa päänsä minun pääni viereen, ja alkaa supattamaan Nikosta. Kuuntelen ja nyökkäilen välillä. Se riittää. Tiedän sen.

Kello soi. Me nousemme pulpeteista, ja lähdemme kuin yhtenä ihmisenä luokasta. Onneksi nyt on musiikkia. Joonas porhaltaa edellä, ja minä laahustan takana. Istumme kylmälle kivilattialle, ja otamme puhelimet esille.

"Olli, älä nyt heti sano ei, mutta voitaisko me tutustua tuohon Aleksiin. Se näyttää oikeesti kivalle, ja sillä ei oo varmaan ketään kaveria" Joonas ehdottaa. Tuo on niin Joonaksen tapaista. Hän on ekstroverteistä ekstrovertein, ja ihmettelenkin, että hän tutustui minuun, koska siis... introvertti tässä terve.

"Ei" sanon päättäväisesti. Ei, ei, ei. En halua uusia kavereita. Yksi riittää vallan mainiosti. En halua käydä awkwardia small talkia, ja esittää hymyilevää, pirtsakkaa ihmistä.

"Olli kuunteles nyt, ja kuuntele tarkkaan. Mä haluan tutustua Aleksiin, ja mä tiedän, että sä karsastat sitä, että sun pitäis esittää jotain, mutta ei sun tarttee. Mä lupaan olla tarpeeksi positiivinen meidän molempien puolesta. Kato Alea ja sano, että sä et halua tutustua siihen, kato sitä" Joonas kehottaa. Katson Aleksia, joka on yksin puhelimellaan, ja hymyilee suloisesti sille, mitä ikinä tuossa puhelimessa onkaan.

"Mä vihaan sua," sanon luovuttajan elkein. Joonaksen naama muuttuu sekunnissa iloiseksi.

"Mä rakastan sua! Nonii, mennään tutustumaan tuohon blondiin!" Joonas sanoo innoissaan. Mihin minä olen oikein suostunut? Voi vittu...

Sanoja: 762

A/N 

Noniin en enää häiritse teitä tämän päivän aikana. Byeee! <33