Mä lupaan yrittää - Oleksi

32. Pelko

"Tiedätkö sinä mitä mä pelkään eniten koko maailmassa?" Aleksi kysyy kesken elokuvan. En edes muista enää, mikä elokuva tämä on, koska olen elokuvan katselun sijasta keskittynyt Aleksin katselemiseen

"Enpä taida tietää. Kerrotko?" kysyn Aleksilta. Käännyn katsomaan häntä silmiin. Tajuan, että hän taas vääntelee käsiään. Hän tekee niin aina kun on hermostunut. Laitan käteni hänen omansa päälle viestittääkseni, että hän on kunnossa minun kanssani.

"Se on aika tyhmä juttu. Mutta ukkosta. Aina kun alkaa satamaan, mua alkaa hermostuttamaan ihan helvetisti. Ja aina kun ukkostaaa... mä menen ihan paniikkiin. Se on kauheinta ikinä", Aleksi sanoo, ja pudistaa päätään, kuin ei haluaisi miettiä asiaa yhtään enempää.

"Ei se oo ollenkaan tyhmä juttu. Mäkin pelkään aika tyhmää asiaa, mitä monet ei pelkää", sanon. Aleksi katsoo minua uteliaana.

"Mitä? Tai siis ei oo tietenkään pakko kertoa, mutta...", Aleksi sanoo.

"Mun äitiä", kuiskaan ihan vain siltä varalta, että äiti sattuisi kuulemaan. Ei tietenkään kuule, mutta minä en koskaan puhu äidistäni. Nyt kun puhun, tuntuu siltä, että tekisin jotain rikollista. "Se on aika karsea. Onneks se tekee paljon töitä, niin se on poissa kotoa", jatkan.

"Mitä se tekee sulle?" Aleksi kysyy huolestuneena. Hän ei feikkaa mitään. Aleksi on aina ihan helvetin aito. Ja nyt näen, että hän on huolestunut minusta, koska... koska hän oikeasti välittää minusta.

"Se käskee mun tehdä ruokaa, tiskejä, ja muuta tällasta... äiti haukkuu mua läskiksi, ja kehottaa mun olla syömättä. Se myös lyö mua joskus", sanon hiljaa. Aleksin ilme on järkyttynyt, ja silmissä on tukahdutettuja kyyneliä.

"Mitä? Miksi?" Aleksi kysyy tukahtuneella äänellä.

"Mä muistutan sitä liikaa isästä. Ne oikeasti rakasti toisiaan. Äiti syyttää isän kuolemasta mua. Ja olihan se mun syy. Se kuoli kolarissa. Se oli hakemassa mulle koulusta, kun olin kuumeessa. Ei se muuten olisi kuollut... joka tapauksessa. Äiti ei oo isin lähdön jälkeen kohdellu mua ihan kauheen hyvin. Ja kyllä mä sen ansaitsen", sanon ilman itsesäälin häivääkään. Mä tiedän, että isän kuolema oli mun vika, ja mä olen hyväksynyt sen tosi asian.

"Ei se ole sun vika. Kolari ei todellakaan ollut sun vika. Se oli ehkä ajoituksen, toisen kuskin, tai jonkun muun vika, mutta ei ollut sun vika, että sulle sattu tulla kuumetta. Sun isän kuolema ei ollut sun vika", Aleksi sanoo. Jään sanattomaksi. Kukaan ei ole koskaa, ei koskaa, sanonut minulle mitään tuollaista.

"Kiitos Aleksi. Oot... oot ihana. Ja mä oon niiin kiitollinen, että mulla on noin mahtis poikaystävä. Oot parasta mitä mulle on pitkään aikaan tapahtunut", sanon ja hautaan kasvoni Aleksin huppariin. Aleksi silittelee hiuksiani, ja pitää minusta huolen. Kantaa mua, kun en itse siihen kykene. Antaa mun olla kerrankin heikko.

Mä olen ehkä liian pitkään pidätellyt kaikkea mun sisällä. Käpertynyt mun oman kylmän kuoren sisälle. Sen ohi ei ole päässyt kukaan. Noh, Joonas tavallaan. Sitten tulee Aleksi, joka on kuin auringonsäde talven pimeyden jälkeen. Ja mä satun rakastamaan tuota auringonsädettä.

Wait a minute. Rakastamaan?!

Sanoja: 455

A/N

Love in the air, i guess. Tätä on kyllä hyvä kirjottaa sinkkuna, kun ei oo oikeesti mitään hajua, miten nää hommat menee. Ainoa tietolähde on tyyliin Wattpad. Mä oon miettinyt, onko seurustelu ihan vitun noloa. Niinku monessako tälläses tarinassa ne herää kultamusskukan vierestä, ja niiden henki haisee ihan ulosteelta (niinku irl oikeesti menis). Ja niinku entä jos sä et osaa pussailla niinku ollenkaan. Niinku näissähän näiden eka suudelma koko maailmassa on sen sielunkumppanin kanssa, ja se on täydellinen, ja upea. Mutta entä jos se ei irl oo niin. Entä jos ei tunnu yhtään miltään. Ja oonko mä ainoa joka miettii tätä, vai oonko ihan vitun outo? :D