Mä lupaan yrittää - Oleksi

12. En mistään hinnasta

"Okei eli siis leipää, ja teetä?" varmistan tuolta blondilta, jonka laitoin istumaan penkille. Aleksi nyökkää, ja minä otan leipäkorista leipää, ja jääkaapista tarvikkeet. Tottakai laitan myös teeveden kiehumaan.

"Kiitos Olli... kun teet tän kaiken", Aleksi sanoo yhtäkkiä, ja osoittaa puhdistettua naamaansa ja iltapalaa, jota olen tekemässä. Hymyilen pienesti.

Mä itsekin vähän mietin, että miksi. Olis ollut vaan helpompaa viedä hänet kotiin ja soittaa hänen vanhemmilleen. Sitten vain häipyä. Ja se olisi ollut eniten... Ollimaista. Niin Olli olisi tehnyt. Mikä siis oli muuttunut? Minä, vai?

Ehkä mä olin vain kokenut erilaista sympatiaa tuota poikaa kohtaan. Ei mua oltu koskaan kiusattu, ei. Mutta kyllä mä tiesin, miltä tuntuu, kun on pieni ja alakynnessä. Kun ei voi tehdä mitään, vaikka kuinka haluaisi. Rakas äitini oli opettanut mulle sen.

Tai sitten syy oli Aleksissa. Siinä miten hän oli jollain tapaa niin viaton. Siinä miten hänen kirkkaat siniset silmänsä olivat olleet niin rikki, kun löysin hänet hakattuna. Hän näytti niin pelokkaalta. Mä olisin vaan halunnut ottaa hänet mun syliin ja hoivata sitä koko illan. Pitää hänet etusijalla.

Niinkuin mä näköjään teinkin.

"Ei siinä mitään. Mä vaan halusin auttaa tai jotain. Jos olisin samassa tilanteessa, sä tulisit varmasti auttamaan mua", sanon ja jatkan voileivän tekemistä.

"Mistä sä sen tiedät? Me ollaan tunnettu about viis päivää vasta", Aleksi kysyy kiinnostuneena hymyillen (A/N oon menny jo ihan sekaisin näissä päivissä).

"Kyllä mä tiedän. Sä oot niin hyväsydäminen ja empaattinen ja mukava. Et sä vois jättää edes kärpästä pulaan. Vai olisitko sä jättänyt mut sinne?" kysyn hymyillen. Aleksi hymyilee, mutta on hiljaa.

"En mistään hinnasta", hän myöntää. Yritän peittää aivan liian iloisen hymyn. Eihän Aleksi sanonut mitään niin kummallista. Miksi siis olla iloinen? 

"Sitähän minäkin", sanon hymyillen, ja tekaisen leivän valmiiksi. Ojennan sen, ja höyryävän teekupin Aleksille.

"Kiitos. Ota sinäkin ihmeessä, sä voit ottaa mitä vaan", Aleksi sanoo iloisena, ja ottaa pienen siemaisun teestään.

"Ei kiitos. Mä söin kotona itseni ähkyyn", valehtelen, ja Aleksin kulmat kurtistuivat aavistuksen verran.

"Ota kuitenkin jotain pientä. Mikään ei ole surullisempaa kuin syödä yksin", Aleksi vaati minulta silmät aavistuksen sirrissä.

Mä en haluaisi syödä. Syöminen on vitun ahdistavaa.

"Ehh, en mä", aloitan, mutta Aleksin ilme tiukkenee, ja hän onnistuu näyttämään niin suloiselta. En mä tuolta voi kieltää mitään. Lisäksi, Aleksin kanssa syöminen ei edes tunnu niin pahalta. Jatkan: "Okei, onko teillä omenaa, tai jotain hedelmää?" kysyn Aleksilta, jonka kasvot rentoutuvat ja suu muodostaa taas iloisen hymyn.

Oliko tämä vain tuon hymyn väärti?

Aleksin hymy. Iloinen katse. Pilke silmäkulmassa.

Oli se, todellakin oli

"Joo on meillä. Ota tuosta korista", Aleksi sanoo ja osoittaa hedelmäkoria. Otan sieltä mandariinin, ja kuorin sen Aleksin osoittamaan biojätteeseen.

"Voisitko sä kertoa jotain itsestäsi tai jotain? Mä tiedän susta tosi vähän. Jotain, mitä mä en susta kuvittelis", Aleksi pyytää syöden leipäänsä. Otan mandariinin palan, ja mietin.

"Mun iskä kuoli, kun mä olin 13-vuotias", sanon hiljaa tuijottaen tiukasti mandariinia. Aleksilta pääsee tukahtunut henkäys. Sitten tunnen hänen lämpimät turvalliset käsivarret minun ympärilläni. Laitan mandariinin pöydälle, ja halaan takaisin.

"Oon vitun pahoillani. En tiennyt", Aleksi kuiskaa.

"Ei se mitään, et sä voinut tietää", sanon tukahtuneella äänelläni. Sä et vittu Olli ala tässä itkemään. Saakeli. Räpyttelen kyyneleet pois.

"Saanko kysyä, miten se kuoli?" Aleksi kysyy varovaisesti silti halissa edelleen ollen.

"Sä saat kysyä aina. En vaan tiedä, pystynkö vastata, mutta siis... autokolari 12.12. Mä olin 13-vuotias niinku sanoin. Mä istuin tavallisesti koulussa, kun... kun opettaja sai puhelun. Mä muistan sen katseen. Se oli niin vitun säälivä. Ope pyysi mut luokan ulkopuolelle, ja kerto sen", selitän pää haudattuna Aleksin olkapäähän.

"Voi ei... ihan hirveetä. Miten sulla menee nyt... sen asian kanssa?" Aleksi kysyy silitellen mun hiuksia hiljakseen. Se tuntuu mukavalta, rauhoittavalta.

"Mä... mulla on koko ajan sitä ikävä. Ihan vitun kova ikävä. Joskus se tulee voimakkaampana kuin joskus, mutta se on siellä koko ajan", sanon hiljaa, ja Aleksi ottaa minut tiukemmin syliinsä. Vedän Aleksin tuoksua varovaisesti sieraimiini. Se on ihana. Turvallinen ja mukava, niin kuin Aleksikin.

Ehkä kaikki menee hyvin

Sanoja: 635

A/N

Toinen luku tähä perään! Kohta mulla alkaa valmiiksi kirjotetut luvut loppua, mutta kyllä niitä lukuja senkin jälkeen tottakai tulee, ja toivottavasti suunnilleen samalla tahdilla. Haluampahan tässä nyt yleisesti kiittää jokaista lukiaa ja votejaa (miten vitussa toikin pitäs sitten taivuttaa). Ootte ihan todella best. Pitäkää mahtava päivä <333