Mä lupaan yrittää - Oleksi

34. Trauma

"Ei mitään hätää, se on ohi", sanon hiljaa Aleksin korvaan. Hän on jo rauhoittunut osittain. Vieläkin hän säpsyy jokaista asiaa, mutta hän ei enää itke hysteerisesti, eikä sen johdosta myöskään tärise. Tosin hän pitää minusta edelleen kuolema otteella kiinni. Se tosin ei haittaa minua pätkääkään.

"S-se on s-siis o-ohi", Aleksi sanoo hiljaa änkyttäen. Voi parkaa. Silitän hänen hiuksiaan, jotta hänelle tulisi turvallisempi olo. Olen nimittäin huomannut, että hän rentoutuu, kun hänen hiuksiaan silitetään.

"Joo, se on ohi. Sä selvisit", sanon ja pussaan tuota nenänpäälle. Hän varovasti yrittää avata silmiään. Ensin ihan pienesti kuten linnunpoikanen. Sitten räpytellen vähän. Sen jälkeen hän katsoo minua kyyneleisillä silmillään, joita en ole nähnyt koko iltana. Kai silmien kiinni pitäminen on jokin suojeluvaisto.

"K-kiitos Olli", hän sanoo. Silitän tuon poskea arasti, kuin hän tosiaan voisi minä hetkenä hyvänsä rikkoutua pieniksi paloiksi, joita olisi mahdoton korjata enää yhteen.

"Ei se mitään. Kyllä sä tiedät, että mä oon aina sun tukena, muru", sanon lempeästi. Aleksi hymyilee, ja laskee päänsä takaisin rintakehälle. Oli raskas ilta. Ihan varmasti oli.

"Mistä tää sun pelko johtuu?" kysyn arasti Aleksilta. Hän kääntyy katsomaan minua hitaasti, ja miettii ilmeisesti, kertoako vai eikö. Silitän hänen tukkaansa rauhoittavasti.

"Kun mää olin kaksitoista.., mut hakattiin ensimmäisen kerran. Se oli toosi sateinen päivä. Mä istuin meidän koulun parkkiksella, ja odotin äitiä. Siellä oli kylmää, ja märkää. Sitten, sitten sinne tuli yhet pojat. N-ne tuli sinne, j-ja sano, että vittu mikä homo, ja", (niille jotka unohti, Aleksia kiusattiin sen entises koulus) Aleksi selittää, mutta sanat loppuu kesken. Hän puristaa kätensä nyrkkiin, ja lyö pehmeästi sänkyä, kuin näyttääkseen mitä pojat tekivät hänelle. "Muistan, kun sen jälkeen mä istuin naama ihan veressä ja mudassa. Itku kurkussa, polvet, ja kädet auki. Mä istuin, ja mun päällä jyrähti, ja salama iski melkein heti sen jälkeen", Aleksi selittää kyyneleet valuen. Otin siitä tiukemmin kiinni, ja kuuntelin järkyttyneenä nuoremman pojan sanoja.  "Mä luulin, että se jäis vaan kertaan. Mutta ei. Siitä lähtien mua ollaan kiusattu. Ja ukkosesta on jäänyt mulle sellanen paha tunne. Tiedätkö? Kun tulee ukkonen, jotain pahaa tapahtuu", Aleksi saa selityksen loppuun.

"Anteeks. Oon niin vitun pahoillani, ja vihainen, siitä, mitä ne sulle teki. Se... se oli ihan helvetin väärin. Ja ei sulle... ei kenellekään pitäisi kenenkään tehdä mitään tollasta. Se oli ihan vitun paskamaista niiltä", sanon Aleksille. Hän nyökkää.

"Oot ihana", Aleksi sanoo, ja puristaa minut itseään vasten väsyneesti.

"Niin säkin, mutta oisko nyt nukkumaanmenoaika?" kysyn hymyillen. Aleksi nyökkää haukotuksen kera. Laitamme valot kiinni, ja vaihdamme mukavammat vaatteet. Sitten menemme nukkumaan söpösti lusikkaan.

"Hyvää yötä Olluska", Aleksi sanoo söpöllä unisella äänellään.

"Hyvää yötä Alluska", sanon, ja silitän hänet rauhalliseen uneen. Minä jään miettimään yön pimeyteen. Ja teen itseni kanssa sopimuksen. Minä tulen olemaan Aleksin kanssa joka ikinen kerta, kun ukkostaa hänen lähellään.

Sanoja: 434

A/N

Sori vähän lyhyemmästä luvusta. Also, seuraava luku on taas Aleksin pov, koska jotenkin viimeks kun kirjotin sitä, niin se oli tosi kiva. Joten joo. Nähdään sitte muruset<3