Mä lupaan yrittää - Oleksi

20. Gurmee lämpimät leivät

"Mä ihan tosissaan luulin, että se tykkää musta. Miks mä olin niin vitun typerä?" Joonas soimaa itseään. Jo puoli tuntia mä olen katsonut, kun mun paras kaveri itkee. Nyt se on mennyt enemmänkin tunteettomuuden puolelle. Siihen että Joonas katsoo seinää tyhjillä silmillä. En voi sanoa, että tuo olisi yhtään parempi. Tekee pahaa katsoa parasta ystävää tuossa kunnossa. Se viiltää sisältä päin. Kai parhailla ystävillä on joku suojeluvietti tai jokin. Halu suojella kaikelta pahalta. Katsahdan Aleksia.

Tai ehkä se koskee kaikkia, joita rakastaa.

En mä halua, että niitä sattuu.

En todellakaan.

"Ei se oo Jonsku sun syy. Ei millään tasolla. Tottakai sä kuvittelit, että se tykkää susta. Se oli hyvä näyttelijä. Kuka tahansa olisi mennyt tuohon lankaan", lohduttelen. Jonsku on lempinimi, jota mä käytin kun se oli pienempi. Nykyään se on sellanen hellittely nimi just tälläsiin tilanteisiin. Joonas vastaavasti kutsuu mua noissa tilanteissa Olluksi. Joonas nyökkää vaisusti.

"Saanko mä olla vaan yksin?" Joonas kysyy. Mua pelottaa jättää se yksin. Mä en halua jättää sitä tossa kunnossa tänne. Se tarvitsisi sitä, että se tietää, että joku välittää pyyteettömästi. Mutta vielä enemmän se tarvii yksin oloa.

"Me mennään olohuoneeseen. Huuda, jos tulee jotain", sanon, ja me Aleksin kanssa lähdemme alas vaitonaisina. Lysähdämme sohvalle. Kaikki voimat ovat loppu.

"Toi on varmaan paskaa sulle", Aleksi arvelee. Istumme vierekkäin, mutta emme sylikkäin. Se häiritsee minua, mutta olen liian ujopaska ottaakseni hänet sylliini. Aika kummallista. Olemme tämän päivän aikana halailleet ja kaikkea, mutta... en tiedä. Perseestä, mutta aika helvetin moni asia on.

"Joo on... ei oo kiva nähä Porko tossa kunnossa. Me ollaan tunnettu since forever, ja toisen paha olo tuntuu kyllä joka kerta yhtä pahalta. Joonaksella paha olo=mulla paha olo. Ja toisinpäin. Niin se kai vaan menee. Niin se on aina mennyt", sanon huokaisten. Jotenkin olen ihan poikki tästä päivästä.

"Kaikki menee ihan hyvin loppupeleissä", Aleksi sanoo, ja tulee päälleni (A/N kuolen) makaamaan. Hän laittaa päänsä rintakehälleni, ja kuuntelee sydämmeni sykettä. Minä rauhallisesti silittelen tuon hiuksia.

"Aleksi, sä oot ihana", kuiskaan tuon korvaan. Aleksi hymähtää tyytyväisesti. Ihana, ihana, ihana. En kestä. Tai no tämän minä kestän ihan mielelläni. Tämä on ihan parasta. Aleksi on ihan paras.

"Jos Joonas tulee tänne, niin tää ei kyllä auta sen rikkoutunutta sydäntä", Aleksi mutisee hiljaa. Totta tuokin tosiaan.

"Tehäänkö sille iltapala? Hyvä iltapala", kysyn Aleksilta. Eihän se tietenkään auta, mutta ainakin se kertoo, että me ollaan täällä ja välitetään. Eikä me olla lähtemässä.

"Joo ootas. Menussa on gurmee lämpimät leivät, ja suklaavaahto tai mousse whatever", Aleksi sanoo juhlallisesti.

"Mitä tarkoittaa gurmee lämpimät leivät? Ja entä jos ei oo suklaata?" kyseenalaistan nuoremman ehdotukset hymyillen. Tiedän kuitenkin jo, että suklaata ainakin on.

"Se tarkoittaa suunnilleen, että jotain pientä lisäksi lämpimiin leipiin. Suoraan Ranskasta tuotu leipä, Almas-kaviaaria, tryffeleitä ja tottakai juustoa suoraan lehmän utareista", Aleksi sanoo hienostuneella ranskalais aksentilla. Purskahdan nauruun, ja niin purskahtaa kyllä Aleksikin.

"Entä se jälkiruoka. Entä jos sitä suklaalta ei tosiaan löydy. Noi sun gurmee jutut on kyllä ihan peruskauraa, mitä kaikilla mitäs olla", kysyn hymyillen päälläni makaavalta Aleksilta.

"Sä oot niin herkku, että me voidaan syödä vaan sut", Aleksi mutisee, ja lehahtaa punaiseksi.

"Ehkä mä jätän itseni vaan sulle", kuiskaan.

Sanoja: 505

A/N

Vautsivau. En tykänny tästä luvusta yhtään, kmutta ehkä se teidän Oleksi varastot täyttää hetkiseksi.