Mä lupaan yrittää - Oleksi

7. Kemiaa

Huristelemme mopolla Aleksin kotia kohti. Hän kertoi reittiohjeet koulussa hyvin tarkasti, joten tiedän minne mennä. Käännyn vasemmalle, ja yritän keskittyä tiehen, mutta yksi blondi häiritsee minua. Tai tarkemmin ottaen yhden blondin kädet häiritsevät minua. Mahassani tuntuu oudolle- kuin siellä olisi kourallinen perhosia- kun tuon kädet ovat ympärilläni. Se tuntuu... mukavalle. Ja se pelottaa minua. Joonas on ollut varmaan tuhansia kertoja moponi kyydissä, mutta koskaan ei ole tuntunut tällaiselle, kuin Aleksin kanssa. Pudistan päätäni siinä toivossa, että nuo ajatukset jättäisivät minut rauhaan. 

Okei, Aleksi sanoi, että vaaleankeltainen kaksikerroksinen talo. Siinä. Käännyn sen pihaan, ja suljen mopon. Aleksi hyppää kyydistä, ja minä tulen perässä.

Aleksi avaa oven, ja me menemme sisälle. Otan kenkäni pois, ja katson ympärilleni. Aleksillahan on aika mukava asunto. Tai noh ei tämä hänen asuntonsa ole, mutta jokainen ymmärsi pointin. Aleksi johdattaa minut portaisiin, ja me menemme yläkertaa, ja Aleksin huoneeseen.

"Oho, sullahan on kiva huone" sanon yllättyneenä. Alen huone on oikeasti kiva. Hänellä on aika iso työpöytä, jonka suurimman tilan on vienyt dj-pöytä. Aleksilla on ihana iso sänky, joka on pedattu nätisti. Sängyn yläpuolella on pieni kirjahylly, jossa on muutamia kirjoja, ja joitain muistoesineitä. Huonetta valaisee ledit, jotka ovat tällä hetkellä normaalin (siis valkoisen) väriset.

"Miksi noin yllättynyt sävy?" Aleksi kysyy nuivasti. Kohautan olkiani kevyesti, ja istun sängyn reunaan. Aleksi istuu vastapäätä tuolille.

"Alotetaanko vaan suoraan opiskelu?" Aleksi kysyy. Huokaisen. Pakko kai se on. Otan repustani kemian kirjan, koska no se sattui olemaan ensimmäinen, joka käteen sattui.

"Okei kemiaa... Mitä asiaa tässä sä et ymmärrä?" Aleksi kysyy lempeästi. Se jotenkin häiritsee minua. Tai siis samalla minä pidän siitä, ja minusta on suloista, kun hän on huolehtiva, mutta samalla minusta tuntuu, että olisin taas jokin avuton eskarilainen.

"En oikeastaan mitään. Esimerkiksi tää korroosio. Siis mitä vittua? En mä ymmärrä yhtään" sanon turhautuneena.

"Joo, annatko sitä kirjaa?" Aleksi pyytää, ja ojentaa käsiään. Annan kirjan hänelle, hänen kätensä hipaisee omaani vahingossa, ja vatsaani tulee muutama perhonen. Mitä vittua tapahtuu? Aleksi selailee sitä hieman, ja mutisee jotain itsekseen. Sitten Aleksi selittää korrosion tavalla, jonka ehkä saatan ymmärtää. Mitä vittua?

"Aaa, okei. Nyt mä ehkä ymmärsin. Kiitti, sä selität tämän paremmin ku opettaja, tai sitten mä en vaan kuuntele opettajia" sanon.

"Okei hyvä, no ymmärrätkö sä tätä vitoskappaleen juttua?" Aleksi kysyy. Kohautan olkia. Ehkä, ehkä en.

"Vitustako minä tiedän, kai mä osaan ne jotenkuten" sanon vähän liian tylysti ehkä. Aleksi kääntää katseensa nopeasti pois, ja räpyttelee silmiään tiuhaan tahtiin. Voi vittu... Mitä minä taas onnistuin tekemään?

"Noniin jatketaanko?" kysyn tylyyn sävyyn. Tiedän, että ei pitäisi olla tyly, mutta en voi sille mitään. Aleksi nyökkää katse yhä lattiassa. Sitten hän peittää kasvonsa kirjalla, ja etsii jotain tiettyä kohtaa.

"Okei eli siis ioni muodostuu sillä tavalla, että..." Aleksi kertoo ääni vähän särkyen, mutta jatkaa selostustaan. Yritän kuunnella häntä, ainakin hän on kiinnostavampi kuin yksikään opettaja. Tai siis hänen selostuksensa on kiinnostavampi kuin yhdenkään opettajan, siihen ei tosin paljoa tarvita.

Tai sitten minä vain tykkään Aleksin äänestä.

Joka kyllä ei voi olla vaihtoehto.

Timeskip tunti

"Noniin, hyvinhän sä ymmärrät." Aleksi sanoo hymyillen. Olen todella oppinut jotain. Ehkä. Aleksi on opettanut minulle jo kemiaa, biologiaa, ja maantietoa. Sinänsä tylsiä aineita, mutta onneksi kuuntelimme musiikkia taustalla. Yllätyin hieman siitä, kuinka hyvä musiikkimaku Aleksilla on.

"Niin kai. Voinko mä nyt lähteä himaan?" kysyn aika ilkeästi. Kai pitäisi yrittää tsempata. Tai siis... en tiiä. Ei Aleksi ole kusipää.

Mä vaan olen.

"Kiitos... ööm opetuksesta, susta tulis hyvä opettaja, osaat selittää asiat hyvin" sanon nopeasti, pakkaan reppuni ja sanon heipat katsomatta Aleksia. Tällainen kehujen antaminen ei ole minun juttuni.

"Kiitos myös sulle, sä olit hyvä oppilas... tai no et ollut, piti vaan olla kohtelias" Aleksi sanoo vielä, kun olen hänen huoneensa ovella. Katsahdan häneen ja hymyilen hieman. Hänkin hymyilee söpösti. Sitten riistän katseeni hänestä, ja lähden kotia

Ei tämä ollutkaan niin kamalaa.

Mutta heti kun astun Aleksin ovesta ulos, minut valtaa suunnaton ahdistus. Niinkuin aina. Kotiin meneminen ahdistaa. Äiti ahdistamaan. En halua mennä sinne saatanan siunaamaan taloon. En halua. En halua. En halua.

Soitan Joonakselle.

Joonas: Tervehdys.

Minä: Mitä sä ja sun pieni perse tekee atm?

Joonas: Mä katon puhelinta, ja mun erittäin seksikäs perseeni istuu sängyllä.

Minä: Okei kiitos. Moro

Joonas: Moikku.

Käynnistän mopon, ja suuntaan sen kohti oikeaa kotiani. Eli siis Joonaksen kotia. Sitä taloa, jota voin oikeasti kutsua kodiksi. Koska se talo, missä minun sänkyni ja melkein kaikki maallinen omaisuuteni on, ei ole kotini.

Koti on turvasatama.

Koti on oma pieni maailma.

Kodissa ei kuulu ahdistua.

A/N

Vautsi vau, jeejee.