Mä lupaan yrittää - Oleksi

21. Nähdään

"Onko sun gurmee leivät valmiita?" varmistan Aleksilta joka on paljastunut hyväksi pikku kokiksi. Söpöä.

"On valmiina, valmiina on!" Aleksi kuittaa ja ottaa lautasellisen juuri uunista tulleita leipiä. Ne tuoksuvat ihan saakelin hyville. Sitten hän jatkaa söpöllä ja innokkaalla äänellään: "Onko sun suklaavaahto valmista?"

"On valmiina, valmiina on!" sanon Aleksin tyylisesti, ja otan kipon ruskeaa vaahtoa vierestäni. Hymyilemme toisillemme typerästi. Hän näyttää niin suloiselta.

"Pitäskö ottaa vielä jotain juotavaa vai?" Aleksi ehdottaa söpösti. Okei sanon kaikkea mitä hän tekee söpöksi. No se on totta!

"Joo ota vaan, jääkaapissa pitäs olla", sanon, ja Aleksi kaivaa sieltä kokikset. Noniin eiku sitte Joonaksen huoneeseen parantelemaan sydänsuruja herkuilla, seuralla ja ehkäpä leffalla. Siinä hyvä resepti, suosittelen kokeilemaan. Varsinkin minun ja Aleksin ohjeilla leivistä tulee saakelin hyviä.

"Jonsku, saanko tulla sisään?" kysyn oven takaa, sieltä kuuluu murahdus, joka kertoo kaiken tarpeellisen. Eli että saa tulla sisään. Astumme huoneeseen, ja kohtaamme Joonaksen, joka yhä katsoo yhtä kohtaa.

—

"Okei, me varmaan sitten nähdään myöhemmin", Aleksi toteaa haikeana. Olemme Porkon etupihalla, ja molempien pitäisi lähteä eri suuntiin.

"Joo... huomenna. Koulussa meinaan", vastaan itsekin haikeasti. Miksi ihmeessä mä olen alkanut välittämään näin paljon? Aleksin takia, pieni ääni sanoo päässäni. Tajuan sen itsekin. Mä olen oppinut Aleksin takia välittämään.

"Joo, koulussa", Aleksi sanoo. Kumpikaan ei haluaisi lähteä. Kumpikaan ei haluaisi palata omaan kotiin ilman toista. En minä kyllä haluaisi muutenkaan, ei siinä. Menen lähemmäs, ja suutelen Aleksia varovaisesti. Lasken kädet hänen lantiolleen, ja hän laittaa omansa minun kaulalleni hellästi. Liikutamme huuliamme rauhassa, tutkien. Meillä ei ole mikään kiire.

Irrottauduin suudelmasta, mutta en lähtenyt kauemmas. Jäin seisomaan Aleksin kanssa syksyiseen iltahämärään, katsoen tuon sinisiä silmiä, joihin katulamppujen kylmä valo toi loisteen. Painan käteni tiiviimmin hänen ympärilleen, jotta toiselle ei tulisi kylmä, kun viileä syystuuli tunkeutuu ohuen tuulitakin läpi.

"Tuu meille taas yökylään", Aleksi pyytää. Tunnen hetkellistä innostusta, kunnes muistan. Äiti. (A/N Niille jotka on unohtanut, Ollin äiti on kusipää kontrollifriikki. Jeejee)

"En mä voi. Äiti tappaa mut", sanon hiljaa pahoittelevasti. Aleksi mutristaa huuliaan, ja näyttää todella söpöltä. Ja surulliselta. Silitän tuon pojan poskea rauhallisesti. Aleksi hymyilee.

"Ei se mitään", Aleksi sanoo, ja painautuu mun kättä vasten. Valutan käteni hänen kaulaa pitkin takaisin vyötärölle. Painan otsani hänen otsaansa vasten, ja tajuan, että toisella ei ole pipoa.

"Sulla ei oo pipoa", huomautan hiljaa huolehtivasti, ja vähän moittivasti. Aleksi hymyilee vain, ja painaa päänsä olkapäälleni, jolloin halaamme. Aleksi tuoksuu hyvältä. Turvalliselta. Silti jotenkin huumaannutavalta. Koukuttavalta.

"Mä en halua lähteä", Aleksi pukee sanoiksi meidän molempien tunteet, ja minä nyökkään. Päätän painaa huuleni Aleksin omille vielä kerran. Viipyilesvästi. Ei tässä ole mikään kiire.

Aleksi irrottautuu suudelmasta, ja me erkanemme vähän. Mua jotenkin surettaa. Me nähdään huomenna, me nähdään huomenna. Lupaan sen itselleni.

"Huomenna sitten", sanon, ja Aleksi nyökkää hampaat vähän kalisten. Ei täällä mitenkään erityisen lämmin ole, mutta tuolla on päällä vain ohuen ohut takki, joka ei suojaa tuulelta, eikä oikein muultakaan. "Odota", sanon, ja riisun luonnon valkoisen kaulahuivini. Sitten kierrän sen Aleksin kaulalle varovaisesti.

"Kiitos", Aleksi sanoo hymyillen. Nyökkään. Ja hymyilen vielä. Sitten käännyn kannoillani, ja tajuan Aleksin tekevän samoin. Vilkaisen vielä taakseni, ja näen Aleksin hahmon liikkuvan kauemmas minusta. Aleksikin vilkaisee nopeasti taakseen, ja olen aistivani hymyn, kun hän huomaa minun tuijottavan. Käännän katseeni, ja hymyilen itsekseni.

Sanoja: 510

A/N

Ehkä se oon vaan mä, joka ajattelee näin, mutta tästä tuli söpö.