Mä lupaan yrittää - Oleksi

10. Vitun sankari

"Kuka haluaa jotain syötävää?" Joonas sanoo yhtäkkiä. Yhtäkkiä alkaa oksettamaan. Mä en halua syödä. Mä en vaan pysty siihen. Niko ja Aleksi sanovat molemmat myöntävät vastaukset, ja Joonas lähtee huoneesta. Mua ahdistaa, mä en halua, tää on perseestä. Syöminen on perseestä. Mä en halua.

Joonas tulee huoneeseen. Hänellä on sour cream & onion sipsipussi, kaikille kokikset (eikä edes zerot) ja suklaata. Niko ja Aleksi katsovat hymyillen herkkuja, ja mä katson niitä, kuin ne olis mun vihollisia.

"Vittu Porko, sun pitäs tietää, että en tykkää just noista sipseistä", valehtelen ja pyörittelen silmiäni. Joonas katsoo minua huolissaan, mutta yrittää naamioida kasvoilleen hymyn tapaisen suun muodon.

"Haha, nyt kyllä paras ystävä pisteet laski huimasti. No ainakin meille on enemmän", Joonas sanoo, ja koittaa hymyillä pirteämmin. Hän avaa sipsipussin, ja laittaa sen suunnilleen meidän keskelle. Sen jälkeen hän heittää meille tölkit.

Avaan tölkin, ja olen ottavani huikan. Ahdistaa.

Vittu että tää on paskaa.

—

Olen tavallisesti lenkillä. Siitä kun tapasin Nikon on nyt parisen päivää. Hän on kai ihan okei. Ehkä. No joo olen siis lenkillä. En oikeasti vain pysty olla kotona. Liian ahdistavaa. Liian pelottavaa. Liian liian liian. En tykkää. Yhtäkkiä ilmaa halkoo kiljaisu. Ei kova sellainen, mutta kumminkin.

Käyn läpi kaikki vaihtoehdot.

Joku on kuolemassa

Joku kidnapataan

Joku raiskataan

Jotakuta satutetaan

Mä en haluaisi tehdä mitään. Mua pelottaa, että joku vahingoittaa muakin. En mä mitään sellaista halua, mutta ääni mun päässä sanoo, että mun pitää mennä katsomaan, onko tuolla jollakin kaikki okei.

Juoksen äänen suuntaan. Käännyn mutkasta, ja näen nyt äänen lähteen. Joku minulle tuntematon ihminen hakkaa jotakuta. En nää hakkaajan tai hakattavan kasvoja hämärässä, mutta tiedän, että tuota toista sattuu. Hän vapisee maassa.

"Hei lähe saatana siitä, tai mä soitan poliisit!" huudan tuolle, vaikka pelottaa, kädet ovat hikiset ja sydän tykyttää hurjaa vauhtia. Hakkaaja kääntyy katsomaan minua. Otan puhelimen esille, ja heiluttelen sitä.

"Kuka vitun sankari säkin kuvittelet olevasi?" tuo huutaa. Ääni kuulostaa tutulle, mutta en osaa paikantaa sitä. Mutta hän kuulostaa semi nuorelta, ehkä minun ikäiseltäni, tai vuoden vanhemmalta korkeintaa.

"Häivy nyt vaan helvettiin", sanon tuolle. Hän kuiskaa jotain maassa vapisevalle tyypille ja lähtee pois. Juoksen tuon pienen vapisevan olennon luokse. Aleksi.

"Aleksi", sanon hiljaa. Katson hänen kasvojaan. Ne ovat kyynelten, veren ja mudan kastelemat. Silmä on violetti. Nenästä valuu verta. Vaaleat hiukset ovat sekaisin. Siniset silmät ovat kyynelissä.

"Voitko viedä mut kotiin?" hän kysyy vapisevalla heikolla äänellä. Päässäni pyörii kysymyksiä mutta nyt ei ole oikea aika esittää niitä. Saatetaan Aleksi kuntoon ja vasta sitten.

"Joo mä vien", lupaan, ja otan hänet hyvin varovaisesti syliini. Ei hän herranjestas voi tätä matkaa kävellä. Aleksilta pääsee pieni kivulias inahdus, kun nostan hänet. Näköjään varovaisinkin ote on liikaa.

"Anteeksi", sanon. Lähdemme kohti Aleksin kotia. Minulla on onneksi hyvä suuntavaisto ja kohtalainen muisti, joten muistan, missä hänen kotinsa on. Kävelen sinne reippaasti. Avaan oven, ja laitan kengät pois jalasta. Yllätyn, kun täällä ei ole ketään muita. Ehkä hänen vanhempansa ovat töissä tai jotain. Vien hänet hänen huoneeseensa hänen sängylleen makaamaan.

"Okei, mikä olo?" kysyn vaikka se on turha kysymys. Näenhän minä itsekin, että Aleksiin sattuu ihan helvetisti.

"Ihan okei", Aleksi vain sanoo, ja koittaa hymyillä, vaikka se näyttää enemmänkin irvistykseltä.

"Mä haen laastareita, ja puhdistusainetta tai jotain. Haluutsä jotain? Pärjäätkö sä hetken yksin?" kysyn.

"Puhdas huppari, ja pärjään mä", Aleksi sanoo. Nyökkään, ja menen hänen vaatekaapilleen etsimään hupparia. Hymyilen aavistuksen verran, kun huomaan kuinka paljon hänellä on vaatteissaan pastellin sävyjä. Söpö.

"Sun huppari", kuulen takaani Aleksin vaativan, mutta hiljaisen äänen. Hymähdän.

"Jos herra niin vaatii", sanon, ja otan mustan hupparini pois päältä. Sen alla on t-paita. Aleksilla on päällään vain ohut t-paita, joka on nyt mudan ja pikkukivien peitossa. Herran Jumala, hän olisi voinut vaikka vilustua.

"Haluatko ottaa ton pois... se on aika likainen", sanon ja osoitan t-paitaa. En haluaisi kysyä. Tiedän itsekkin, että oman kropan näyttäminen on vitun ahdistavaa. Aleksi katsoo minua varuillaan, mutta nyökkää. Otan t-paidan varovaisesti pois katsoen vain Aleksin silmiä. En halua, että hänelle tulee paska olo. Kun olen saanut sen pois, laitan nopeasti oman hupparini tilalle. Aleksi hymyilee, ja minä hymyilen takaisin.

"Mä käyn nyt nopee etsimässä puhdistusvälineet", sanon.

Sanoja: 654

A/N

Kuumehouruissa tässä yritän jotain järkevää kirjotella.