Mä lupaan yrittää - Oleksi

41. Rakastan

Mun sydän vuotaa verta, kun mä halaan Aleksia. Se on vielä niin autuaallisen tietämätön siitä, mitä sitä kohtaa. Mikä meitä kohtaa. Mä irrottaudun halista. Menemme Aleksin huoneeseen vaitonaisina, hänkin tajuaa, että nyt ei ole kaikki hyvin. Tänään ei katsota meidän yhteistä sarjaa sylikkäin, tehdä iltapalaa naureskellen, syödä se terassilla katsoen tähtiä, mennä nukkumaan lusikkaan. Tänään ei ole se päivä. Valitettavasti.

"M-meidän pitää erota", pamautan asiani tukahtuneella äänellä. Aleksi hätkähtää. Ensin hän katsoo minua ilmeettömästi, kai prosessoi asiaa. Pikkuhiljaa hönen kasvonsa muuttuvat surullisimmiksi, järkyttyneiksi, hämmentyneiksi.

"M-mitä mä oon tehnyt?" Aleksi kysyy. Mun itseinho pomppaa potenssiin 1000, ja mä katson tuota surullista olentoa, joka vielä hetki sitten oli mun.

"Et mitään, muru. Mun äiti sano, että jos me ei lopeteta tätä meidän juttua, se tulee ja hakkaa sut, tai pahempaa", sanon, ja ensimmäinen kyynel tippuu mun poskelle. Saakelin kyynel.

"A-antaa se hakata. T-tää mikä meillä on, o-on tärkeämpää", Aleksi sanoo kiivaasti. Mä pudistelen päätäni surullisena.

"Aleksi rakas, mä en anna sulle tapahtua mitään pahaa", sanon hiljaa. Aleksi katsoo mun surullisia, mutta päättäväisiä kasvoja, ja hänenkin kasvoilleen tippuu kyyneliä.

"S- se mitä sä teet mulle nyt on p-pahinta, mitä voi käydä", Aleksi sanoo, ja pyyhkii kyyneliä.

"Sä et tunne mun äitiä. Jos me jatketaan tätä, se ei hakkaa sua kerran. Se hakkaa sut monesti. Kunnes mustelmat näyttävät jo kuuluvan ihoon. Kunnes haavat eivät saa enää aikaa parantua. Kunnes sun itsetunto on alempana kuin kaivon pohja. Sulle ei saa käydä niin. Mä en anna sellasen koskaan tapahtua sulle", sanon hiljaa. Aleksi ei vastaa mitään pitkään aikaan. Hiljaisuus huoneessa on käsinkosketeltavaa, veitsellä leikattavaa.

"Mulle tulee ikävä sua", Aleksi sanoo hiljaa. Se särkee minut useiksi osiksi. Menen hänen luokseen, ja otan hänet haliin. Lämpimään, kaipaavaan haliin.

"Mullakin tulee sua ihan helvetin kova ikävä", sanon, ja tunnen kuinka kyyneleet kastelevat ohuen marimekon raitapaitani. Joo, hankin sellaisen, koska Aleksilla oli samanlainen.

"Voidaanko me jatkaa tätä koulussa?" Aleksi kysyy.

"Ei voida, äidin yks kaveri on meidän koulun opettaja. Eikä me voida koskaan olla kahdestaan, koska äidillä on ihan vitusti kavereita. Se on niin rakastettava hahmo, kun se haluaa olla. Me ei vaan voida nähdä kahdestaan, ilman, että joku näkee", sanon karkean totuuden. Aleksi rutistaa minua enemmän. Kuin haluaisi, että sulautuisimme yhteen, jotta emme koskaan joutuisi erilleen toisistamme.

"Mä haluan, vaan että sä oot okei", Aleksi rikkoo lopulta hiljaisuuden.

"Rakas, mä oon okei, kunhan säkin olet", sanon hiljaa, ja pusuttelen hänen tukkansa.

"Rakas?" Aleksi kysyy. Katson häntä.

"Mä rakastan sua. Tää saattaa olla aika aikaista, tai jotain, mutta niin se vain on. Sun seurassa voin olla 100% oma itseni. Sun seurassa sä näytät musta parhaan puolen. Sä oot ihanin koskaan tapaamani ihminen. Kiltti, avulias, hauska, upea, täydellinen epätäydellisellä tavalla. Tottakai mä rakastan sua", sanon lempeästi, ja katson noihin sinsiin silmiin, joita niin paljon rakastan.

"Mäkin rakastan sua", Aleksi sanoo hiljaa. Painan huuleni hänen omilleen. Meidän pieni tuskallinen hetki unohtuu hetkeksi. Itkemme molemmat, mutta suutelemme silti herkästi, kuin meillä olisi kaikki mahdollinen aika käytettävissä. Aleksi rakastaa minua. Ja minä rakastan häntä. Yli kaiken. Maailma ei hetkeksi olekkaan paha paikka. Vaikka jokainen tietää, että se on.

"Miten mä pärjään ilman sua?" kysyn ja silitän hänen poskeaan peukalolla. Aleksi painautuu kättäni vasten kuin hakien turvaa siitä. Mun ihana Aleksi.

"Kysymys kuuluu ennemminkin, miten mä pärjään ilman sua", Aleksi sanoo. Katson häntä hiljaa. Niin kaunis. Niin upea. Niin Aleksi.

"Mä rakastan sua", sanon hiljaa. Aleksi hymähtää, ja painaa päänsä rintakehälle. Koko maailmankaikkeus on tiivistynyt vain tähän huoneeseen, kun me yritämme selvitä. Me juuri saimme toisemme, ja se heti otetaan meiltä pois. Mun Aleksi. Mun valonlähde. Mun syy elää.

"Mäkin rakastan sua Olli", Aleksi sanoo. Jäämme rauhalliseen, kipeään hiljaisuuteen, josta kumpikaan ei halua pois. Kivuliasta on vain se, että meidän on pakko lähteä. Jossain vaiheessa, mun pitää palata kotiin.

"Mulla on itseasiassa jotain sulle", rikon kauniin hiljaisuuden. Aleksi katsoo mua uteliaana.

"Mitä?" hän kysyy, menen repulle, jonka otin mukaan.

"Sä oot tykänny käyttää mun huppareita... aattelin vaan antaa tän mun oman lempparin", sanon, ja annan mun hupparin mustan, jonka sydämen paikalla on nirvana hymynaama.

"Olli, kiitos", Aleksi sanoo hymyillen nätisti. Tuon hymyn eteen olisin valmis tekemään mitä hyvänsä.

"Ole hyvä, se on vaikka sitten niihin hetkiin, kun sä todella kaipaat mua", sanon, ja laitan kädet taskuun. Aleksi katsoo mua kyyneleet silmissä.

"Kiitos, mäkin haluan antaa sulle mun jonku hupparin", Aleksi sanoo hymyillen surullisesti. Nyökkään, ja hän menee penkomaan vaatekaappiaan. Sitten hän ojentaa persikan värisen addun hupparin. Otan sen vastaan, ja laitan reppuun.

"Se ois sitten hyvästien aika", sanon hiljaa. Aleksi katsoo mua niin toivottoman surullisena, että mun tekis mieli heittää kaikki, muuttaa Kanarialle ja vaan viettää koko loppu elämä sen kanssa.

"Ei ole", Aleksi sanoo, ja halaa minua tiukasti. Kyynelkanavani aukeavat, ja mä alan itkeä hiljaa. Katson vielä Aleksia. Painan huuleni hänen huulilleen. Hänen huulensa ovat pehmeät kuten aina. Niin tutut ja turvaavat. Ne vievät minut pois tästä maailmasta. Ja hetkeksi koko maailma pysähtyy meidän ympärille. Seinät kaatuvat, lattia murskaantuu allemme, ja me leijumme suutelemassa.

Kunnes irrottaudun hitaasti. Maailma tulee taas ympärillemme, seinät kasautuvat, ja lattia on turvallisena allamme. Katson Aleksia vielä viimeisen kerran. Rakas.

"Mä rakastan sua", sanon. Pusaan häntä vielä kerran huulille, ja lähden alas. Laitan kengät jalkaan. Yhtäkkiä tunne kädet lantiolla, ja huulet huulillani. Aleksi. Hän irrottautuu muutaman sekunnin jälkeen.

"Mäkin rakastan sua", Aleksi sanoo vielä. Sivelen hänen poskeaan hymyillen surullisesti, ja lähden.

Sanon: 845

A/N

Sanotaanko, että tästä ei pitänyt tulla näin helvetin pitkää. Tai eihän tää pitkä oo verrattuna johonkin muuhun, mutta silti. Ja tää taitaa muuten olla mun lemppari tähän astisista luvuista. Jotenki tykkäsin tästä, vaikka en yleensä mun omista luvuista tykkääkään. Nii ja oon siis Kreikas niin lukuja ei oo tullu niin aktiivisesti. Pitäkää kiva päivä muruset<33